Tässä on jo vuoden ensimmäinen puolikas vierähtänyt ja se on ollut minulle ennätysmäisen kiireinen. Joko sitä on tulossa vanhaksi tai sitten aika on mennyt kuin siivillä. Kiireen takia blogin päivitys on jäänyt. Pahoittelut siitä.
Kevät ja kesä on mennyt pääasiassa töiden merkeissä, mutta onneksi siinä sivussa on ehtinyt käymään vähän kalassakin.
Haukikausi oli aika vaisu itselle. Jokunen onnistunut reissu ja jokunen hiljainen. Oikein kunnon honey holee ei löytynyt ja kalojen eteen sai tehdä paljon tyhjiä heittoja. Yhtään oikeesti isoo ei myöskään löytyny. Keskipaino oli kuitenkin tänä vuonna kohdallaan ja puikkoralli jäi kokonaan väliin. Myös järveltä sattui vauraampaa kalaa pääosin. Sai hyvän tuntuman uudesta #9 Sage Motivesta tällä haukikaudella. Kiva keppi noihin hommiin, mutta loppujen lopuks ei mitenkään sen kummoisempi kuin esim Vissun Venus. Odotukset ehkä olivat, että ko kepukka nappais ykköshaukivavan paikan, mutta siinä se taitaa jäädä kolmen kovan rinkiin.
Haukikauden välissä teimme reissun Ranskaan tonnikalan perässä. Reissu jäi ennätyksellisen torsoksi koska juuri kun saavuimme mestoille alkoi aivan järjetön tuuli. Siis sellanen, että tupee lentää päästä. 7päivän retkestä pääsimme vesille kahtena.
Kun vesille pääsimme löysimme kalat nopeasti. Valitettavasti vaan ne olivat sen pienen hötön perässä taas... Saimme kuitenkin useita shotteja ja sen enempäähän ei oikeastaan reissusta voi vaatia. Kalojen mielihaluihin ei voi vaikuttaa.
Ei saatana, taas ne vetää sitä pientä...
Pienen alkutäpinän jälkeen kalastimme todella hyvin koko porukka. Saimme uskomattoman määrän seurioita ja hylkäyksiä, jokusen tärpin ja Sakke taitavana kalamiehenä onnistui yhden huijaamaan otille. Homma oli todella raivostuttavaa ja selkärankaa kasvattavaa kun kala toisensa jälkeen hylkäsi perhon tai otti siihen erittäin varovasti. Karmivin kokemus oli itselle se, kun sain hyvän heiton suoraan pikkukalaparveen ja iso tonnari syöksyi sitä kohti rauhallisesti. Kala nappas 3/4 siitä parvesta suuhun, mutta vain nosti minun perhoa sivummalle. Se perho oli käytännössä sen kalan suussa jo, mutta ennen kun se sulki suunsa se tökkäs minun perhon sivuun siitä. Täysin käsittämätöntä.
Perho on mestoilla oikein kivasti, mutta kalat ovat tarkkoja kuin jalokivikauppiaat.
Retken ainoa koukutettu.
Kala ryntää jo perhoa kohti, mutta hylkää sen aivan viime hetkellä!!
Puolikkaan kolmas kohokohta oli testireissu Floridaan ja sen offshorelle. Tämänkin retken onnistui tuuli pilaamaan, mutta ei onneksi lähellekkään niin pahasti kuin Ranskan keikan. Pääsimme vetämään kolme päivää offshoree ja kahtena yönä kävimme pikaisesti snookkia metsästämään. Offshorepäivä alkoi aina live baitin metsästyksellä. Kaverini Pasi ajoi venettä, Kapteeni Dino heitti heittoverkkoa ja minä toimin apupoikana ja täytin live wellejä ja autoin verkon kanssa. Sen jälkeen ajoimme ensimmäiselle pudotukselle, eli rotkolle, noin 15minuutin ajon päähän rannasta. Etsimme sopivaa paikka kaiusta ja aloimme upottamaan perhoja, samalla kun kapu heitti vähän kuolleita pikkukaloja veteen houkuttimeksi. Siitä se ralli sitten alkoi. Kaloja tuli aivan hulluna ja kala kalalta, kalat alkoivat nousta lähemmäksi pintaa chummin perässä. Siihen kun aina välillä heitti pari kourallista live baittiä niin soppa oli valmis. Homma jatkui samaa rataa käytännössä kaikki kolme päivää kun olimme isoilla vesillä. Rulla huusi hoosiannaa ja kädet oli aivan muusia väsyttelystä. Suurin osa kaloista oli albieta joiden keskipaino oli todella kova. "Buffalo-luokan" kaloja. Niiden lisäksi blue runnereita, rainbow runnereita ja jokusia pieniä black fin tunia. Todellisia koulukiusaajia olivat paikalla pyörineet silky ja bull sharkit. 120-200kilon välissä olevat mörköt kiusasivat ja haittasivat kalastusta. Niitä oli valitettavasti myös siiman päässä ja sitä ei voi suositella kellekkään. Mainittavan arvoista on myös se, että kaverit laittoi aika läjän tavaraa paskaks. Erityisen hieno kokemus oli se kun Jani laittoi saman vavan kahteen kertaan poikki...
Pienempää keskikokoa. On se piru vie hieno ja kertakaikkiaan upea kala!
Isompaa.
Oluttölkkejen ja vapojen hautausmaa. Tällä kertaa minä osallistuin vain olutölkkejen tuhoamiseen.
Vissun uus XLB. Kerrassaan mainiosti toimiva kela joka on nyt todenteolla testattu.
Pappa pitelee isoa.
Hui Hai.
Kalastuksellisesti reissu oli ehkä jopa odotettua kehnompaa. Kalan saanti taas jopa odotuksia paljon hurjempaa... Siis ihan sairasta suoltoo. Kalastukselliset kohokohdat olivat kun kalat alkoivat nousta chummin perässä pintaan. Silloin pitkä heitto vastatuuleen intterillä, pikku odotus, että perho uppoo hiukan ja täysillä strippaus. Yleensä jossain vaiheessa albie tuli noin 40km/h sivusta ja otti perhon sellaisella vimmalla, ettei ennen oo nähty. Aivan huikaisevaa. Kuitenkin kokonaisuutena kalan saannista puuttui se jahti ja haaste. Jos kuitenkin haluaa nähdä kilometri kaupalla pohjia ja vääntää 10-12luokkaisilla vavoilla(sen kevyemmät suosiolla kotiin) niin paljon kun vaan jaksaa, on toi the paikka. Pinnasta syövä albie ja sen jallittaminen vastaa kuitenkin helposti ainakin kymmentä tommosta, joten kyllä se on enempi minun juttu.
Yksi reissun kohokohtia oli ruokakalat. Black fin tuna ja rainbow runnerit ovat erinomaisia ruokakaloja.
Toi paikka on aivan hullu. Tässä käynnissä yksi monista triploista...
Nyt sitten odotamme Gaulalle lähtöä. Sitä odotellessa mulla on nyt ekaa kertaa tänä vuonna oikeesti vähän aikaa tehdä näitä juttuja. Koitan saada tehtyä vähän muitakin juttuja nyt tänne.
Nyt kun kauden viimeiset suunnitelmat on viittä vaille valmiit ja eka reissukin jo maistuu kielen päällä, tuli mieleen se, että en ole tehnyt raporttia viime syksyn Harkerssin reissusta. Nyt on aika korjata asia.
Katkarapupaatit kuuluvat olennaisena osana maisemaan. Niiden takaa löytää välillä isoja parvia haita ja albacoree.
Harkers Island on unelias saari Yhdysvaltojen North Carolinan osavaltion itäisessä kolkassa Atlantin rannalla. Joka syksy se muuttuu false albacoren kalastajien mekaksi. Saarella on erittäin pitkät perinteet varsinkin perhokalastajien suosimana paikkana ja se on pinnasta syövien tonnikalansukuisten kalojen perhokalastuksen synnyinsijoja.
Meidän vaatimaton majoituksemme saarella on todella toimiva. Kaikki tarpeellinen löytyy ja takapihalla on erittäin mukava kalapäivän jälkeen nauttia kylmästä oluesta ja grilliruuasta.
Viime vuoden reissu osui lokakuun toiseksi viimeiselle viikolle, joka on tavallisesti aikaa jolloin lämpöisen veden kalat alkavat liikkumaan etelään ja isot, vaeltavat albieparvet valtaavat alueen. Viime syksy oli kuitenkin monessakin suhteessa poikkeuksellinen. Keli oli todella lämmin ja äärimmäisen sateinen. Tämä toi tullessaan erittäin isot tulvat ja poikkeuksellisen korkean veden merelle. Vaikka meidän viikollamme vedenpinta oli laskenut jo huomattavan paljon, oli se kuitenkin suhteellisen lämmintä ja hiukan sotkuista. Kausi oli siis selvästi myöhässä ja odotettavissa oli vaikea viikko ja sitä ei ehtisi pelastamaan edes mukana tuomamme kylmä ilma.
Meno oli kylmää ku anoppilassa :) . Tästä uitosta muuten nappas.
Ensimmäiset päivät menivät toppatakki päällä onkien. Kylmä pohjoistuuli piiskasi oikein kunnolla ja teki hommat hiukan hankalaksi. Onneksi kuitenkin apinat saatiin selästä suhteellisen nopeasti ja Pasille napsahti heti hieno aloitus "cööri". Heti ensimmäisistä päivistä huomasi, että tällä kertaa kalastus tulee olemaan hankalaa ja kaikista paikoista pitää ottaa kaikki irti.
Näille nyt ei sentään viitsinyt heittää....
Iso osa päivistä oli hiljaista ja täytyykin sanoa, että tämä paikka jos joku on kiva olla, jos kalastus ei täysin rokkaa. Oppaamme Robin kanssa homma toimii saumattomasti ja hänen veneessään on aina lämmin ja mukava tunnelma. Ei lainkaan hassumpi paikka juoda olutta ja syödä eväitä. Välillä taas kalastus oli tulikuumaa. Pääsimme heittämään erittäin matalassa vedessä syöville albieille, mikä oli superhauskaa. Mahtavia tärppejä ja matalassa kun kalat eivät pääse sukeltamaan, on niiden ainoa suunta kohti horisonttia. Erinomaisen hauska päivä.
Matalasta napattu pienikin core vie kovaakin jarrua vasten syvälle pohjille.
Pasi tanssii albietanssia, eli päästää kannella olevaa siimaa kalalle hallitusti.
Jokusen kerran pääsimme myös perinteisen "bait ball" touhun kimppuun, kun kalat olivat ajaneet isoja määriä anjoviksia pintaan. Se on aina hauskaa puuhaa ja niitä "palloja" on hauska seurailla. Myös silversideja syöviä kaloja päästiin jallittamaan. Tuo on kalastusmuotona omaan makuun ehkä hienointa, mitä tämä laji voi tarjota. Vaikeaa niin kuskin kuin kalastajan osalta, mutta erityisen palkitsevaa kun kaikki natsaa. Kalat ottavat aivan eri tapaan, kun ne syövät tuota isompaa baittia. Ne syövät yksittäisiä kaloja, eivätkä vain hyökkää suu auki yhteen nippuun. Tärppi on siis raju ja painava. Ei tarvitse arpoa, että ottiko se kala nyt vai ei. Monasti myös mukana on karkeampaa kalaa. Harmi vain kun tämä syönti tapahtuu useimmiten alueella, johon pääsee pienilläkin veneillä ja on niin turistejen kuin paikallisten harrastajien suosiossa. Huomionarvoista tässä hommassa on myös se, että perhon pitää olla isompi, jotta kalat ottavat. Se normaali 4-6 cm pikkuperho, joka on ylikylän peli kun kalat syövät jotain muuta, ei vaan pelaa tuossa kohtaa, vaan tilalle pitää vaihtaa yli 10cm perho.
Näitä näkyjä tuolta haetaan.
Suoraan "on the meat"
Fish on!!
Se mikä tästä paikasta tekee niin erityisen mulle, mahtavien ihmisten lisäksi, on sen monipuolisuus. Tällä kertaa esimerkiksi pääsimme haihommiin, kun albacoret olivat unella. Kalastuksellisesti se ei mitään "vittu mä oon hyvä" tunnetta antanut, mutta kivaa se oli ku mikä. Hiukan meteliä veteen harjalla ja puoliks mätiä kalanpaloja veneen perään heitellen saa kivan lauman haita paikalle kunhan paikka on sopiva. Tässä yhteydessä hait majailevat pääosin Cape Lookoutin Atlantin puolella ja surullisen kuuluisien matalikkojen toisella puolella. Kun hait on saatu syöntituulelle, heitetään perho niiden nenän eteen ja odotetaan tärppiä... Tärppi on raju ja kyyti on kylmää :) . Tällä kertaa paikalle osui vain black tippejä, vaikka spinnereitä toivottiin niiden hyppyhalujen vuoksi. En kuitenkaan valita, kivoja nuokin oli.
Paska kuva kivasta kyydittäjästä. Katkenneen vavan pätkä on sensuroitu...
Reissun "mitä vittua" -hetki sattui eräänä suht hiljaisena päivänä, kun olimme jo ajamassa kotia kohti. Aloimme katselemaan horisontissa olevaa ihmeellistä muodostelmaa. Jätkät sanoivatkin luulevansa sitä joksikin riutaksi yms. Mä en ite oikein ajatellu siitä mitään, vaan ihmettelin vaan että oliko toi muka aiemmin tossa. Hetki eteenpäin ajeltuamme Rob tokaisi kovaan ääneen, että "HOLY SHIT!!!" ja käänsi veneen kohti "riuttaa". Tämä "riutta" olikin aivan hermeettinen parvi redfishejä tai "drumeja" niinkuin paikalliset sanovat. Se parvi oli valehtelematta jalkapallokentän kokoinen ja sillä oli aivan tolkuton syöntivimma päällä. Siitä alkoi aivan hillitön kikatus ja kunnon kalastusbakkanaalit! Triplat oli heti pystyssä ja tunti pari meni aivan käsittämättömässä kaaoksessa ja kikatuksessa. Vavat lenteli veneessä ja perhot ja siimat vaihtui ja viuhui. Mukana oli todellisia tankkeja, mutta valitettavasti ne kaikista isoimmat jäivät saamatta, koska pienempi yksilö ehti aina syödä perhon. Sanotaanko muuten näin, että nämä kalat eivät olleet ronkeleita... Oli aivan sama mitä sinne heitti ja kala oli kiinni :) . Rob soitti paikalle vielä superoppaat Brian Horsleyn ja hänen vaimonsa Sarah Gardnerin ja heidän asiakkaansa pääsivät myös nauttimaan tämän kaaoksen jälkimainingeista. Oli aivan sairaan hauskaa!
Kuva on toisesta muhosta. Ensimmäisestä, puolet isommasta, emme saaneet materiaalia hokkipokin vuoksi :)
Jopa Pasi sai tosta nykyn :)
Triplat päällä ja poikia hymyilyttää
On se kaunista
Ike on kone
Pari ämpäripäätä
Toinen possu on koukussa ja toinen seuraa
Huippukuva by I.Nsva
Ike ottaa hiukan lepiä perseelle välillä.
Kokonaisuutena toi paikka on vaan niin mahtava. Vaikka tällä kertaa kalastus ei ollut mitenkään tasaista tai erinomaista on tuo kuitenkin minun paikkani. Tuolla siis vaan viihtyy niin hyvin, ettei mitään rajaa. Paikka on monipuolinen ja sieltä käsin toimii parhaat oppaat mitä minun urallani on vastaan tullut. Kolmen hengen porukka vain kasaan ja mestoille. Suosittelen!
Niinkuin niin usein näissä hommissa, viikko-puoltoista meidän poistumisemme jälkeen alkoi homma rokkaan. Marraskuun viimeiselle viikolle asti oli äärimmäisen hyvää kalastusta. Saaren kiintiösuomensukuinen Matti pönöttää ison cöörin kanssa.
Onko Bob Popovicsin uusi kirja Fleye Design techniques, insights, patterns paras kirja mitä ikinä on perhonsidonnasta tai ylipäätään koko lajista tehty? No, jos multa kysytään, niin on.
Bobin uusi kirja tarjoaa paljon kaikkea niin aloittelijalle kuin kokeneelle kehäketulle. Sen 260 sivua tarjoavat kaikkea upeista ohjeista mahtavaan, lähes filosofiseen mietintään, miksi erilaisia perhoja sidotaan. Se tarjoaa aloittelijoille hyvät perusteet esimerkiksi bucktailin käsittelyyn ja monenlaisiin sidontatekniikoihin, mitä tarvitaan streamereiden sitomisessa. Siitä löytyy myös runsaasti muistettavaa meille paljon sitoville, kuten esimerkiksi sellaisia pikku nyansseja ja kikkoja, mitkä voivat aina sillon tällön unohtua. Kuvat ovat laadukkaita ja teksti todella helppolukuista. Täydellinen paketti siis.
Kaiken kaikkiaan Bobin tekeleet ovat vaikuttaneet valtavasti meidän kaikkien meri- ja haukistreamereiden sitomiseen. Tiedämme sitä tai emme. Itseasiassa harmittaa välillä kun niin moni Bobin ja kumppaneiden julkituoma tekniikka verhoillaan nykyään monen toimesta vähän niinkuin omiksi tekeleiksi. UV- ja epoksipäällysteiset perhot, hollow-tekniikka ja paluu bucktailin käyttöön on tapahtunut noissa piireissä jo kauan ennen kuin näissä meidän moderneissa sidontapiireissämme. Itselle Bobin tekeleitten muotokieli ja käytännöllisyys ovat suuri innoituksen lähde omiin perhoihin. Myös hollow-tekniikka on muuttanut täysin käsityksen materiaalimääristä ja isompien muotojen hausta -puhumattakaan monipuolisesta suhtautumisesta materiaaleihin. Hollow-tekniikkaa pidänkin suurimpana "keksintönä", mitä meille isojen perhojen sitojille on ikinä vastaan tullut. Se on niin monipuolinen tapa tehdä jotain isoa ja toimii todella hyvin myös muille materiaaleille kuin bucktailille.
Iso kiitos Kapteeni Brian Horsleylle, kun hän mulle ton kirjan hommas omistuskirjoituksen kera. Toivon todella, että tuo rantautuu Suomeenkin lähiaikoina. Kirja on todellinen klassikko jonka sopisi koristavan kaikkien perhonsitojien kirjahyllyä.
Loppuvuodesta sain käsiini Visionin uuden Big Mama-haukisiiman ja nyt jonkinnäköisen maistelun jälkeen on aika kirjoittaa ensi fiiliksiä tuotteesta. Lopullinen tuomio tulee sitten vasta loppuvuodesta.
Siima on pitkällä takakartiolla ja tylpällä kärjellä varustettu linko. Ilmoitettu pituus on 12,8 m ja paino 28g. Suurin osa klumpin painosta on ekalla kahdeksalla metrillä ja samoilta merkeiltä alkaa takakartio. Siima painaa ekalta kahdeksalta metriltään 21 grammaa ja 12 metrin kohdalta 28g. Keittiövaakani ei tosin ole mitenkään kalibroitu, joten gramman heitto voi olla ihan hyvin tossa. Pinnoite ja ydin ovat mukavan notkeita ja toimivat hyvin kylmälläkin kelillä. Pinta on tosin hiukan nahkea jo uutena joten toimiakseen täydellisesti siima vaatii rasvaa pintaan.
Syötyä syöttiä ja läjä Big Mamaa.
Siima on erittäin tasapainoinen heittää pitkän takakartionsa johdosta ja kääntää voimalla isoakin romua. Siima on mielestäni parhaimmillaan veneestä tai muusta hiukan korkeammasta paikasta heitettynä. Toimii se toki vallan mainiosti renkaastakin. Kuitenkin vähänkään tuulisella kelillä pidemmän siiman pito renkaasta ilmassa on hankalaa ja koska siima on suht paksu vielä siitä 8-9 metrin väliltä, on ampuminen sen mittaisena hiukan hankalampaa kuin esimerkiksi Sniperin tai Big Daddyn kanssa. Täytyy kuitenkin painottaa sitä, että varsinkin miedolla kelillä siimaa on erittäin kiva heittää myös renkaasta. Kuten sanottu, takakartio tasapainottaa siiman lentoa todella kivasti ja se lisää heiton kontrollia merkittävästi. Mulle tämä siima on mukavan monikäyttöinen, koska se käy kuin nakutettu myös False Albacoren jahtaamiseen viileämmillä keleillä, sillä se toimii tosi kivasti myös pienillä perhoilla kunhan peruke on viritetty sopivaksi. Monikäyttöiseksi sen tekee myös se, että siima toimii näppärästi myös kympin kepeissä pienempien perhojen kanssa ja kympin keppi jaksaakin pitää sitä täysmittaisena kivasti ilmassa.
Sumennettu kuva Big Mamalla narratusta ujosta matamista :)
Vanha Rion Outbound ja Vissun uusi, mainio ja pitkällä takakartiolla varustettu Big Mama
Perhokalastus on kartioiden maailmaa. Hyvä perhovapa rakentuu kartiosta ja hyvin kartioitu perho pysyy hyvin sotkuvapaana ja ui kauniisti. Myös kalareissut on usein sopivasti kartioituja. Zero to Hero tai toisin päin :)
Hyvä kartio on varsinkin näissä monsteriperhoissa olennaisen tärkeä asia.
Kuitenkin se tärkein tai ainakin yksi tärkeimmistä on perhosiiman kartio. On sitten kyseessä kahdenkädenvavan ampumapää tai yhdenkädensiima Tarpoonille, kartiolla on väliä. Siiman kartio vaikuttaa erittäin moneen osa-alueeseen kalastaessa. Se vaikuttaa siihen miten siima "lataa" vapaa. Esimerkiksi saman painoinen pätkä piuhaa erilaisella kartioinnilla voi tuntua radikaalisti erilaiselta. Se vaikuttaa tietysti myös siihen miten perho veteen putoaa ja minkälaisille perhoille siima parhaiten sopii. Toki näitä edellä mainittuja asioita pystyy säätämään paljon myös heittotekniikalla ja esimerkiksi perukevalinnoilla. Minua kiinnostavin aspekti siimojen kartioinnissa on kuitenkin niiden tuoma kontrolli heittoon tai sen puute...
Ehkä kaikista radikaalimmin vääränlaisen kartiovalinnan huomaa suolaisilla vesillä kun kaikki tuntuu olevan potenssiin 10 verrattuna pohjolan varsin leppoisaan kalastamiseen. Kun pumppu lyö ylikierroksilla ja polvet tärisee on turha antaa tasoitusta kaloille väärällä siimavalinnalla. Kunhan etukartio ei ole tarpeettoman pitkä(koska tämä useimmiten tarkoittaa sitä, että siima on turhan hidas heittää...) niin minun huomioni kiinnittyy rungon ja takakartion suhteeseen. Paino-osan, eli rungon pituus pitäisi olla maltillinen ja takakartion riittävän pitkä. Etukartio mukaanlukien siiman etuosa saisi olla jotain 20 ja 30jalan välillä jotta siima on nopea ja tehokas heittää. Takakartiota voi sitten olla jotain 10 ja 25jalan väliltä. Pääasia kuitenkin on, että sitä takakartiota on, eikä klumppi lopu kuin seinään. Takakartion puutetta voi toki hiukan huijata sillä, että rannari on riittävän paksua joka siten sitten toimii hiukan takakartiomaisesti rungon perässä. Kuitenkin mielestäni paras tulos saavutetaan siimoilla jotka kartioituvat loivasti rannaria kohti.
Onnistunut siimavalinta takasi onnistuneen kalastuksen.
No, mitä sillä takakartiolla sitten saavutetaan? Sitä kontrollia, eli hallintaa sen suhteen minkä pituista siimaa ilmassa pidetään ja mihin ja miten se kohteeseen toimitetaan. Paksun rannarin tai takakartion puute johtaa useimmiten siihen, että siimaa on mahdollista järkevästi heittää vain yhden pituisena tai muuten heitto hajoaa täysin. Hyvä esimerkki tästä on tykkäämäni Rion Outbound siimat. Niiden paksut ja painavat rungot loppuvat kuin seinään ja vaihtuvat erittäin ohueeseen juoksusiimaan. Vaikka rungon kartiosta sinällään moneen hommaan tykkään, häviävät ne uudemmille Visionin Big Daddyille ja Airflon Sniper siimoille juurikin sen takia, että näissä viimeiseksi mainituissa on tajuttu tasapainottaa siiman lentoa ja kontrollia paksummalla rannarilla. Haukea renkaasta heittäessä tai vaikkapa ylimalkaista blaindaria biitsillä piiskatessa tolla asialla nyt ei niin väliä ole, mutta kyllä mä niissäkin hommissa tykkään joko takakartiollisesta tai sitten paksun rannarin omaavista siimoista. Alakautta, ahtaissa paikoissa heittäessä tuo asia ei ole kovinkaan relevantti. Itseasiassa niissä tilanteissa toi ratkaisu toimii ihan hyvin.
Jokatapauksessa siimojen suhteen tilanne on tänä päivänä erinomaisen hyvä. Noihin mun spekseihin sopivia siimoja löytyy hyrymycket ja lähes joka valmistajalta. Riolta: Permit, GT, Tarpon. Visionilta uusi Big Mama joka on erinomainen siima heittää. Airflolta esimerkiksi Clear tip Tropical ja Tropical punch. Scientific Anglersilta Grand Slam ja varmasti vielä paljon muita joita en ole testannut. Suosittelen kokeilemaan ja huomaamaan sen käytännön eron onkiessa. Varsinkin tilanteissa jossa vaaditaan hyvää tuntumaa ja kontrollia siimaan. Niin ilmassa kuin veteen putoessa.
Tämä on aihe josta sais varmasti näpyteltyä bloggerin tukkoon jos tulpan irroittaisi Juha Sipilämäisesti, mutta jätetään se nyt tähän kun on työviikko ja kaikkee. Muistakaa, perhokalastus on paljon muuta kuin maksimipituuden hakua. Se on ennen kaikkea kontrollia. Myös niissä maksimimitoissa :)
Jatkoputkiperhot ovat hiukan heränneet tässä henkiin viime aikoina joten ajattelin hiukan tehdä juttua ko tyylin takaa. Tämä on pitänyt tehdä jo parisen vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Kyseessä on siis tunnetun perhon muunnos eikä mikään täysin originelli luomus. Nokkelimmat ovat varmasti jo PK-netistä aikanaan näitä viritelmiä bonganneet.
Parisen vuotta sitten kuulin kuumaa vihiä Bob Popovicsin Beast perhosta joka on periaatteessa hollow bucktail deceiveri jota on jatkettu koukun taakse sitomalla useita nippuja bukkia paksuun monofiiliin joka sitten liitetään koukkuun sitomalla se siihen kiinni. Tämän jälkeen sidotaan perho loppuun koukulle. Heti tästä kuultuani syttyi lamppu päässä, että piru kun tossa olis hyvä tapa sitoa isoja, mutta helppoheittoisia haukiperhoja. Bucktailihan on äärimmäisen hieno materiaali, mutta sen ainoa miinus on sen suhteellinen lyhyys joten siitä on pelkästään vaikeaa sitoa oikein isoja perhoja.
Ensimmäiset yritykset ko. tekniikalla aiheuttivat valtavan kiroilusinfonian ja tuskan hikeä. Parin sinne päin menneen jälkeen onnistuin sitomaan ihan ookoo version, mutta työmäärä ja tuskaisuus oli jotain mikä tuntui täysin tarpeettomalta. Asia tuli puheeksi yhden parhaan kaverini kanssa jonka matkassa on tullut kuljettua monenlaisissa kalahommissa. Häneltä tuli idea, että miksi et sido sitä jatkoa putkeen kun putkia muutenkin koko ajan sidot? Liität sen sitten siimalla koukulle kiinni ja homma on selvä. No perkule, näinhän mä teen!
Siitä se homma lähti sujuvasti rullaamaan ja kaikenlaisia kiinnitystapoja ja tyylejä on tullut kokeiltua. Vaijereita, fluoroa, perhosiimaa ja monoa. Ohutta, paksua, löysää ja jäykkää. Kaikenlaista. Käyttöön on vakiintunut sopiva 30-40lb vaijeri (esim Mustadin tai Vissun), 0,60mm fluoro ja 0,61mm Big Game mono. Noi antaa sopivasti heijjaavaa liikettä vielä sinne perään, mutta ovat riittävän jäykkiä jotta sotkuja ei tapahdu. Monihan vierastaa minkään muun kuin vaijerin käyttöä haukihommissa, mutta minä olen käytännössä huomannut noi muutkin vaihtoehdot varsin toimiviksi. Yhtään jatkoperää ei ole hauen suuhun katkennut vielä tähän mennessä. Toki se aina mahdollista on. Koukkuhan perhossa on sen jatkon etupuolella joten harvemmin se jatko pääsee hinkkaamaan sinne hampaisiin. Jos jostain kumman syystä haluaa käyttää trailerikoukkua, niin silloin ainoa oikea materiaali jatkon liittämiseksi on vaijeri.
Jatkon liittäminen koukkuun on äärimmäisen yksinkertaista. Vaijeri tai siima pujotetaan putken läpi ja sen päähän tehdään solmu. Solmusta katkaistaan lenkki jos(ja kun) traileria ei käytetä. Traikun kanssa lenkki jätetään tai sitten sidotaan koukku kiinteesti siihen kiinni. Solmu vedetään tiukasti putkeen kiinni. Putken eteen jätetään sopiva pätkä siimaa joka sitten sidotaan koukkuun tiukasti kiinni ja kunnolla liimaten. Sen jälkeen sidotaan loppuperho.
Miksi sitoa jatkoperällinen perho? Hyvä kysymys koska loppujen lopuksi kyseessä on erikoisperho joka vaatii enempi työtä kuin suoraan koukulle sidottu. Syitä sitoa ko suti kuitenkin löytyy:
1. Jos halutaan sitoa oikeasti iso, mutta mahdollisimman helppoheittoinen perho. Silloin bucktailista, pienellä määrällä fläsää maustettu perho on paras valinta. Mikään ei lennä niin kuin bucktailperho.
2. Jos halutaan perho joka elää ja ui hiukan erilailla kuin suoraan koukkuun sidottu. Se perä heijjaa sielä eri tapaan.
3. Jos haluaa sitoa jotain erilaista. Jatkoperään on helppo kikkailla esim pyrstön kanssa. Sinne voi lyödä pehmoista matskua joka suoraan koukussa olis sotkuherkkää tai kikkailla kaksivärisyyden kanssa. Erilaisia häkilöitä tai strutsia on myös helppo työntää sinne perään. Näiden sitominen on myöskin sidontataidon suhteen hyödyllistä. Kun loihditaan kahdesta osasta yksi yhtenäinen kokonaisuus kehittää se silmää.
No, oli miten oli, ei tosta sellaista "pernaa&soosia" perhoa tule vaan yksi erikoisuus monen muun ohella. Suoraan yhdessä osassa koukulle sitominen on kuitenkin paljon mutkattomampaa.
Laitan alle hiukan ohjeita perhon tekoon. Eiku spigotit laulaan ja muistakaa nämä pari pointtia vielä:
1. Älä käytä liian paksua putkea. Alkaa kelluttamaan perää liikaa. Toki putkelle voi aina sujauttaa pari kierrosta lyijyä tätä kumoamaan.
2. Materiaalimäärillä ja -valinnoilla on helppo vaikuttaa perhon luonteeseen. Vaikka alkuperäinen idea Beastissä onkin tehdä bucktailista iso perho voi sinne väliin työntää vaikka mitä ja näin vaikuttaa perhon luonteeseen.
Aloitetaan sitomalla pyrstö. Vaihtoehtoja on monia, mutta melki kaikkiin laitan aina 360 bucktailia alkuun. Tässä käytetään M-koon putkea.
Sidotaan vielä kaksi sidosta bucktailia putkelle 360. Väliin dubataan angel hairia. Viimeistellään liimaamalla pää jonka jälkeen sitten katkaistaan ja poltetaan putken pää.
Vaijeri pujotetaan putken läpi jonka jälkeen vaijeriin tehdään "tuplakasi" josta sitten lenkki katkottu jotta se ei jää sojottamaan.
Solmu vedetään tiukasti putken sisään kiinni.
Katko sopiva pätkä vaijeria putken eteen. Tässä vaiheessa voit säätää haluamasi etäisyyden koukkuun. Painele pihdeillä vaijeri mahd. litteäksi ja sido ja liimaa se tiukasti koukkuun kiinni.
Jatka koukulle perho loppuun. Tässä on sidottu koukun perään yksi sidos bukkia ns. normaalilla tyylillä jonka jälkeen neljä sidosta Hollow tyyliin. Väliin hiukan fläsää.
