Nyt kun kauden viimeiset suunnitelmat on viittä vaille valmiit ja eka reissukin jo maistuu kielen päällä, tuli mieleen se, että en ole tehnyt raporttia viime syksyn Harkerssin reissusta. Nyt on aika korjata asia.
Katkarapupaatit kuuluvat olennaisena osana maisemaan. Niiden takaa löytää välillä isoja parvia haita ja albacoree.
Harkers Island on unelias saari Yhdysvaltojen North Carolinan osavaltion itäisessä kolkassa Atlantin rannalla. Joka syksy se muuttuu false albacoren kalastajien mekaksi. Saarella on erittäin pitkät perinteet varsinkin perhokalastajien suosimana paikkana ja se on pinnasta syövien tonnikalansukuisten kalojen perhokalastuksen synnyinsijoja.
Meidän vaatimaton majoituksemme saarella on todella toimiva. Kaikki tarpeellinen löytyy ja takapihalla on erittäin mukava kalapäivän jälkeen nauttia kylmästä oluesta ja grilliruuasta.
Viime vuoden reissu osui lokakuun toiseksi viimeiselle viikolle, joka on tavallisesti aikaa jolloin lämpöisen veden kalat alkavat liikkumaan etelään ja isot, vaeltavat albieparvet valtaavat alueen. Viime syksy oli kuitenkin monessakin suhteessa poikkeuksellinen. Keli oli todella lämmin ja äärimmäisen sateinen. Tämä toi tullessaan erittäin isot tulvat ja poikkeuksellisen korkean veden merelle. Vaikka meidän viikollamme vedenpinta oli laskenut jo huomattavan paljon, oli se kuitenkin suhteellisen lämmintä ja hiukan sotkuista. Kausi oli siis selvästi myöhässä ja odotettavissa oli vaikea viikko ja sitä ei ehtisi pelastamaan edes mukana tuomamme kylmä ilma.
Meno oli kylmää ku anoppilassa :) . Tästä uitosta muuten nappas.
Ensimmäiset päivät menivät toppatakki päällä onkien. Kylmä pohjoistuuli piiskasi oikein kunnolla ja teki hommat hiukan hankalaksi. Onneksi kuitenkin apinat saatiin selästä suhteellisen nopeasti ja Pasille napsahti heti hieno aloitus "cööri". Heti ensimmäisistä päivistä huomasi, että tällä kertaa kalastus tulee olemaan hankalaa ja kaikista paikoista pitää ottaa kaikki irti.
Näille nyt ei sentään viitsinyt heittää....
Iso osa päivistä oli hiljaista ja täytyykin sanoa, että tämä paikka jos joku on kiva olla, jos kalastus ei täysin rokkaa. Oppaamme Robin kanssa homma toimii saumattomasti ja hänen veneessään on aina lämmin ja mukava tunnelma. Ei lainkaan hassumpi paikka juoda olutta ja syödä eväitä. Välillä taas kalastus oli tulikuumaa. Pääsimme heittämään erittäin matalassa vedessä syöville albieille, mikä oli superhauskaa. Mahtavia tärppejä ja matalassa kun kalat eivät pääse sukeltamaan, on niiden ainoa suunta kohti horisonttia. Erinomaisen hauska päivä.
Matalasta napattu pienikin core vie kovaakin jarrua vasten syvälle pohjille.
Pasi tanssii albietanssia, eli päästää kannella olevaa siimaa kalalle hallitusti.
Jokusen kerran pääsimme myös perinteisen "bait ball" touhun kimppuun, kun kalat olivat ajaneet isoja määriä anjoviksia pintaan. Se on aina hauskaa puuhaa ja niitä "palloja" on hauska seurailla. Myös silversideja syöviä kaloja päästiin jallittamaan. Tuo on kalastusmuotona omaan makuun ehkä hienointa, mitä tämä laji voi tarjota. Vaikeaa niin kuskin kuin kalastajan osalta, mutta erityisen palkitsevaa kun kaikki natsaa. Kalat ottavat aivan eri tapaan, kun ne syövät tuota isompaa baittia. Ne syövät yksittäisiä kaloja, eivätkä vain hyökkää suu auki yhteen nippuun. Tärppi on siis raju ja painava. Ei tarvitse arpoa, että ottiko se kala nyt vai ei. Monasti myös mukana on karkeampaa kalaa. Harmi vain kun tämä syönti tapahtuu useimmiten alueella, johon pääsee pienilläkin veneillä ja on niin turistejen kuin paikallisten harrastajien suosiossa. Huomionarvoista tässä hommassa on myös se, että perhon pitää olla isompi, jotta kalat ottavat. Se normaali 4-6 cm pikkuperho, joka on ylikylän peli kun kalat syövät jotain muuta, ei vaan pelaa tuossa kohtaa, vaan tilalle pitää vaihtaa yli 10cm perho.
Näitä näkyjä tuolta haetaan.
Suoraan "on the meat"
Fish on!!
Se mikä tästä paikasta tekee niin erityisen mulle, mahtavien ihmisten lisäksi, on sen monipuolisuus. Tällä kertaa esimerkiksi pääsimme haihommiin, kun albacoret olivat unella. Kalastuksellisesti se ei mitään "vittu mä oon hyvä" tunnetta antanut, mutta kivaa se oli ku mikä. Hiukan meteliä veteen harjalla ja puoliks mätiä kalanpaloja veneen perään heitellen saa kivan lauman haita paikalle kunhan paikka on sopiva. Tässä yhteydessä hait majailevat pääosin Cape Lookoutin Atlantin puolella ja surullisen kuuluisien matalikkojen toisella puolella. Kun hait on saatu syöntituulelle, heitetään perho niiden nenän eteen ja odotetaan tärppiä... Tärppi on raju ja kyyti on kylmää :) . Tällä kertaa paikalle osui vain black tippejä, vaikka spinnereitä toivottiin niiden hyppyhalujen vuoksi. En kuitenkaan valita, kivoja nuokin oli.
Paska kuva kivasta kyydittäjästä. Katkenneen vavan pätkä on sensuroitu...
Reissun "mitä vittua" -hetki sattui eräänä suht hiljaisena päivänä, kun olimme jo ajamassa kotia kohti. Aloimme katselemaan horisontissa olevaa ihmeellistä muodostelmaa. Jätkät sanoivatkin luulevansa sitä joksikin riutaksi yms. Mä en ite oikein ajatellu siitä mitään, vaan ihmettelin vaan että oliko toi muka aiemmin tossa. Hetki eteenpäin ajeltuamme Rob tokaisi kovaan ääneen, että "HOLY SHIT!!!" ja käänsi veneen kohti "riuttaa". Tämä "riutta" olikin aivan hermeettinen parvi redfishejä tai "drumeja" niinkuin paikalliset sanovat. Se parvi oli valehtelematta jalkapallokentän kokoinen ja sillä oli aivan tolkuton syöntivimma päällä. Siitä alkoi aivan hillitön kikatus ja kunnon kalastusbakkanaalit! Triplat oli heti pystyssä ja tunti pari meni aivan käsittämättömässä kaaoksessa ja kikatuksessa. Vavat lenteli veneessä ja perhot ja siimat vaihtui ja viuhui. Mukana oli todellisia tankkeja, mutta valitettavasti ne kaikista isoimmat jäivät saamatta, koska pienempi yksilö ehti aina syödä perhon. Sanotaanko muuten näin, että nämä kalat eivät olleet ronkeleita... Oli aivan sama mitä sinne heitti ja kala oli kiinni :) . Rob soitti paikalle vielä superoppaat Brian Horsleyn ja hänen vaimonsa Sarah Gardnerin ja heidän asiakkaansa pääsivät myös nauttimaan tämän kaaoksen jälkimainingeista. Oli aivan sairaan hauskaa!
Kuva on toisesta muhosta. Ensimmäisestä, puolet isommasta, emme saaneet materiaalia hokkipokin vuoksi :)
Jopa Pasi sai tosta nykyn :)
Triplat päällä ja poikia hymyilyttää
On se kaunista
Ike on kone
Pari ämpäripäätä
Toinen possu on koukussa ja toinen seuraa
Huippukuva by I.Nsva
Ike ottaa hiukan lepiä perseelle välillä.
Kokonaisuutena toi paikka on vaan niin mahtava. Vaikka tällä kertaa kalastus ei ollut mitenkään tasaista tai erinomaista on tuo kuitenkin minun paikkani. Tuolla siis vaan viihtyy niin hyvin, ettei mitään rajaa. Paikka on monipuolinen ja sieltä käsin toimii parhaat oppaat mitä minun urallani on vastaan tullut. Kolmen hengen porukka vain kasaan ja mestoille. Suosittelen!
Niinkuin niin usein näissä hommissa, viikko-puoltoista meidän poistumisemme jälkeen alkoi homma rokkaan. Marraskuun viimeiselle viikolle asti oli äärimmäisen hyvää kalastusta. Saaren kiintiösuomensukuinen Matti pönöttää ison cöörin kanssa.
Onko Bob Popovicsin uusi kirja Fleye Design techniques, insights, patterns paras kirja mitä ikinä on perhonsidonnasta tai ylipäätään koko lajista tehty? No, jos multa kysytään, niin on.
Bobin uusi kirja tarjoaa paljon kaikkea niin aloittelijalle kuin kokeneelle kehäketulle. Sen 260 sivua tarjoavat kaikkea upeista ohjeista mahtavaan, lähes filosofiseen mietintään, miksi erilaisia perhoja sidotaan. Se tarjoaa aloittelijoille hyvät perusteet esimerkiksi bucktailin käsittelyyn ja monenlaisiin sidontatekniikoihin, mitä tarvitaan streamereiden sitomisessa. Siitä löytyy myös runsaasti muistettavaa meille paljon sitoville, kuten esimerkiksi sellaisia pikku nyansseja ja kikkoja, mitkä voivat aina sillon tällön unohtua. Kuvat ovat laadukkaita ja teksti todella helppolukuista. Täydellinen paketti siis.
Kaiken kaikkiaan Bobin tekeleet ovat vaikuttaneet valtavasti meidän kaikkien meri- ja haukistreamereiden sitomiseen. Tiedämme sitä tai emme. Itseasiassa harmittaa välillä kun niin moni Bobin ja kumppaneiden julkituoma tekniikka verhoillaan nykyään monen toimesta vähän niinkuin omiksi tekeleiksi. UV- ja epoksipäällysteiset perhot, hollow-tekniikka ja paluu bucktailin käyttöön on tapahtunut noissa piireissä jo kauan ennen kuin näissä meidän moderneissa sidontapiireissämme. Itselle Bobin tekeleitten muotokieli ja käytännöllisyys ovat suuri innoituksen lähde omiin perhoihin. Myös hollow-tekniikka on muuttanut täysin käsityksen materiaalimääristä ja isompien muotojen hausta -puhumattakaan monipuolisesta suhtautumisesta materiaaleihin. Hollow-tekniikkaa pidänkin suurimpana "keksintönä", mitä meille isojen perhojen sitojille on ikinä vastaan tullut. Se on niin monipuolinen tapa tehdä jotain isoa ja toimii todella hyvin myös muille materiaaleille kuin bucktailille.
Iso kiitos Kapteeni Brian Horsleylle, kun hän mulle ton kirjan hommas omistuskirjoituksen kera. Toivon todella, että tuo rantautuu Suomeenkin lähiaikoina. Kirja on todellinen klassikko jonka sopisi koristavan kaikkien perhonsitojien kirjahyllyä.
Loppuvuodesta sain käsiini Visionin uuden Big Mama-haukisiiman ja nyt jonkinnäköisen maistelun jälkeen on aika kirjoittaa ensi fiiliksiä tuotteesta. Lopullinen tuomio tulee sitten vasta loppuvuodesta.
Siima on pitkällä takakartiolla ja tylpällä kärjellä varustettu linko. Ilmoitettu pituus on 12,8 m ja paino 28g. Suurin osa klumpin painosta on ekalla kahdeksalla metrillä ja samoilta merkeiltä alkaa takakartio. Siima painaa ekalta kahdeksalta metriltään 21 grammaa ja 12 metrin kohdalta 28g. Keittiövaakani ei tosin ole mitenkään kalibroitu, joten gramman heitto voi olla ihan hyvin tossa. Pinnoite ja ydin ovat mukavan notkeita ja toimivat hyvin kylmälläkin kelillä. Pinta on tosin hiukan nahkea jo uutena joten toimiakseen täydellisesti siima vaatii rasvaa pintaan.
Syötyä syöttiä ja läjä Big Mamaa.
Siima on erittäin tasapainoinen heittää pitkän takakartionsa johdosta ja kääntää voimalla isoakin romua. Siima on mielestäni parhaimmillaan veneestä tai muusta hiukan korkeammasta paikasta heitettynä. Toimii se toki vallan mainiosti renkaastakin. Kuitenkin vähänkään tuulisella kelillä pidemmän siiman pito renkaasta ilmassa on hankalaa ja koska siima on suht paksu vielä siitä 8-9 metrin väliltä, on ampuminen sen mittaisena hiukan hankalampaa kuin esimerkiksi Sniperin tai Big Daddyn kanssa. Täytyy kuitenkin painottaa sitä, että varsinkin miedolla kelillä siimaa on erittäin kiva heittää myös renkaasta. Kuten sanottu, takakartio tasapainottaa siiman lentoa todella kivasti ja se lisää heiton kontrollia merkittävästi. Mulle tämä siima on mukavan monikäyttöinen, koska se käy kuin nakutettu myös False Albacoren jahtaamiseen viileämmillä keleillä, sillä se toimii tosi kivasti myös pienillä perhoilla kunhan peruke on viritetty sopivaksi. Monikäyttöiseksi sen tekee myös se, että siima toimii näppärästi myös kympin kepeissä pienempien perhojen kanssa ja kympin keppi jaksaakin pitää sitä täysmittaisena kivasti ilmassa.
Sumennettu kuva Big Mamalla narratusta ujosta matamista :)
