Visionin tiimi julkaisi n. kuukausi sitten uuden salttivapa-sarjansa Merisuolan. Vapasarja kattaa #8, #10 ja #12 luokkaiset vavat jotka kattavat yleisimmät suolaisilla vesillä tapahtuvat tilanteet. Vapasarja on high end osastoa ja haastaa esimerkiksi G-Loomiksen, Sagen ja Scottin vavat tässä sarjassa. Minulla oli ilo ja kunnia testailla #10 ja #12 luokkaisia keppejä salttireissuilla ja haukihommissa ennen kepin julkaisua.
"eläin" vetää, mutta Suola kestää.
Peruspötköjä Merisuolalla
Peruspötköjä Merisuolalla
Merisuola ajaa asiansa myös haukivesillä.
Aloitetaan viimeistelystä, kilikkeistä ja kovista faktoista kuvasarjan avustuksella. Kuvissa siis kyseessä 10-luokkainen Merisuola. 12-luokkaisen olen jo joutunut palauttamaan. Kymppi lähtee kotiin huomenna.
Vavan butti on kumikorkkiseosta. Kelankiinnike on laadukas alumiininen tapaus, kaksimutterisella kiristyksellä. Kelat pysyvät tukevasti siinä kiinni ja kela on helppo kiristää ja aukausta kiinnikkeeseen kiinni myös märin käsin.
Vavassa on tukevat ja toimivat REC:n valmistamat stripperit ja snaket. Sidokset ovat myös nätit ja tasaiset.
Vavassa on tiukasti kiinni pysyvät spigottiliitokselta näyttävät liitokset. Vapaan on myös lisätty premium malleissa harvinaiset kohdistuspisteet meille yksinkertaisille käyttäjille.
Vavan korkki on varsin laadukasta. Täysin vastaavaa mitä olen esim Sagen vavoissa nähnyt olevan. Kahva on minun käteen sopivan muotoinen ja paksuinen. Pienet kumikorkkirenkaat kahvan molemmissa päissä ovat omiaan lisäämään kahvan kestoa noista herkistä kohdista. Kuva on vavasta jota on käytetty jo useampi viikko. Joten kaikki filleri yms on jo kahvasta varissut pois.
Vavan kahvaosa painaa 92grammaa. Luonnollisesti siis vavan suurin paino on tyviosassa.
Koko vapa painaa omalla vaa'lla 126-127g väliltä. Kuvaan vaaka pysähtyi 126gramman kohdalla. Ihme kyllä siis vapa on jopa ilmoitettua painoa keveempi.
Faktojen perään on hyvä laittaa perinteinen plussat ja miinukset osio. Eli siis mistä vavassa tykkään ja mistä en.
+ Toiminta. Aihio on nopea, mutta todella tasaisesti taipuvan tuntuinen. Vapa taipuu siis heittäessä kärkiosaltaan hiukan enempi kuin alempaa, mutta tekee sen todella tasaisesti joten vapa ei ole mistään liian löysä eikä mistään liian jäykkä. Heittotuntuma on erinomainen ja vapa on todella suorituskykyinen. Jopa minä saan sillä pitkiä heittoja aikaiseksi!!
+ Keveys. Vapa tuntuu kädessä höyhenen keveeltä. Itse en ole millään tapaa grammanviilaaja ja minulle vavan keveys ei ole juuri mikään myyntiargumentti(varsinkin jos keveyttä on haettu kilikkeiden ja yleisen toimivuuden kustannuksella), mutta tämä vapa vaan tuntuu niin kevyeltä heittäessä ja kalastaessa, että välillä tuntuu kuin huitoisi ilman keppiä.
+ Paukkuja löytyy vauhdikkaiden kalojen väsytykseen ja myös isojen perhojen heittoon.
+ Sanoinko jo, että v#ttu kun tykkään onkia tolla kepillä?!!
- Oikeastaan ainoa miinus vavalle tulee kelankiinnikkeestä ja butista. Tämä on oikeastaan kaikkien Visionin salttivapojen perisynti. Kelankiinnike on siis liian lyhyt ja butti pieni/lyhyt. Kela tulee liian lähelle buttia ja näin liian lähelle mahaa kun vapaa siihen tukee kovan pumppauksen aikana. Ero on kalastusviikon aikana kohtalaisen suuri jos vertaa vaikka Sagen vastaaviin vapoihin jotka ovat alusta loppuun ajateltu salttihommia varten. Toki kaikille tämä ei niin iso ongelma ole, mutten toisaalta ole kenenkään ikinään kuullut valittavankaan jos se kelankiinnike ja butti pitää kelan vähän kauempana
läskeistä. Toki painoa se voi pari grammaa lisätä, mutta mitä sitten.
Peruslaajakehäisellä, butin ja kelan väliin ei paljoa tilaa jää.
Kaiken kaikkiaan Antti Guttorm ja kumppanit ovat tehneet vavan joka on todella hyvä. Onko tämä sitten kaikille sopiva ja best of the best? No, siihen on todella vaikea vastata, mutta jos noin hyvä heittäjä kuin Antti saa tehdä vavan omaan makuunsa, täytyy sen olla suorituskykyä pullollaan. Toisaalta jos tälläinen kohtalaisen perusrunttaaja siitä myös tykkää täytyy keppi olla myös kohtalaisen helppokäyttöinen. Itse olen käyttänyt vapaa Visionin Merisuola siimalla(10luokkainen), #10 Airflon Tarpon intterillä, #9 OBS kärki-intterillä ja Vissun 23grammaisella BD:eellä. Kaikki on toiminut erittäin hyvin. Vavalla olen heittänyt pientä, isoa, kevyttä ja painavaa perhoa. Kaikki menee. Tosin haukivavaksi keppi voi olla osalle porukasta hiukan tarkka, mutta niin on tietysti moni muukin nopea vapa.
Lisätietoja saa täältä ja vapoja voi ostaa vaikka noista minunkin blogissa hilluvista perhokaupoista.
Perinteinen Harkers Islandin/Cape Lookoutin reissu on taas heitetty. Tällä kertaa osuimme jackpottiin.
Merikalastus ja siihen suunnatut reissut ovat aina arpapeliä. Vaikka myös suojaisemmille matalikoille yms tai lohipitoisille joille tehdyt reissut voivat kaatua luontoäidin oikkuihin, on tuo isolle vedelle meneminen aina sen pykälän arvaamattomampaa. Sen on saanut varsinkin tänä vuonna huomata kun iso osa kalapäivistä on mennyt kelin takia mönkään.
Tällä kertaa näin ei käynyt ja yhtä päivää lukuunottamatta, pääsimme vesille joka päivä. Ei sillä, suurin osa viikosta oli tuulinen ja läikikäs tälläkin keikalla, mutta silleen sopivasti ilman valtavia övereitä. Toisaalta tossa on yksi alueen monista vahvuuksista. Vaikka tuuleekin, niin useimmiten löytyy joku alue missä pystyy kalastamaan. Huono puoli reissun keleissä oli se, että itä puolelle Capee ei päästy kuin yhtenä päivänä. Mä rakastan siellä puolen onkimista. Ikinään ei tiedä mitä sieltä tulee vastaan. Ei sillä, on siellä monta hiljaistakin hetkeä koettu, mutta sieltä voi löytyä maailman isoin redfish parvi, käsittämättömän joukkomurhan tekevä parvi isoja albieta, spinner sharkkeja ja hylyiltä king mackarellia ja amberjackiä. Tai niinku tällä reissulla, eli järjetön parvi rauskuja... Kyllä, rauskun kalastukseks meni tämä reissu. Asia mitä en olisi ikinään odottanut.
No, on sillä tuulella hyviäkin puolia... Se saa isomman kalan ja ylipäätään albiet liikkuun ja tankkaan huolella. Ne tykkää siitä tuulen ja vuoroveden yhdistelmästä. Liikkuva vesi on hyvä juttu.
Suolaista puuhaa noilla keleillä.
Täytyykin sanoa, että albien kalastus oli aivan pimeen hyvää tällä kertaa. Saatiin kaiken kokoisia albieta. Saatiin niitä käytännössä jokaisella eri metodilla ja systeemillä. Oli pientä kalaa, keskikokoista ja isoo. Pienellä perholla, keskikokoisella perholla, isolla perholla ja poppereilla/crease flylla. Kellusiimalla, intterillä ja upolla. Nopeella uitolla, keskinopeella ja hitaalla. No, ymmärrätte varmaan idean :)
Purtu.
Oli mahtavaa baitball-kalastusta pienempien kalojen kanssa. Hommaa joka on parhaimmillaan tosi hauskaa. Varsinkin kun kalakoko on tota pikku-albiee niin jarrut voi pitää kelassa maltillisena(1kg jarru) ja antaa kalan vetää ekat syöksyt rauhassa ja sen jälkeen kelata kala ylös ja onkia uus. Kaikista parasta toi on sillon kun baitti liikkuu ja kalat sen mukana. Joutuu vähän heittään ja se pitkällä siimalla saatu kala tuntuu aina vaan paljon paremmalta ku lyhkäsellä saatu. Joskus toi kalastus voi lipsahtaa turhan helpoks, mutta onneks nämä hetket ovat suhteellisen harvassa. Kaikki on hienon visuaalista. Todellista silmäkarkkia.
Reissun sairainta kalastusta oli isompien kalojen jallittaminen isommilla perhoilla ja pintaperhoilla. Isoa kaloja löytyi shrimp boattejen takaa ja isomman baitin perästä. Näissä tapauksissa kalat eivät ajaneet syötävää pallona pintaan, vaan kyseessä oli laajempi alue täyttä syöminki mayhemiä. Kaupallisten veneitten perästä homma täytyi aloittaa useimmiten upposiimalla ja isolla/painavalla half&halfilla. Tärpit on rajuja, etten sanois jopa brutaaleja. Kun saa kalan tai pari pinnempaan käy yleensä niin, että loppuparvikin tulee pintaan aktiivisesti. Siitä niitä sit pystyy napsimaan erilaisilla tekniikoilla. Tässä kohtaa väsytystekniikka muuttuu radikaalisti tosta baitball hommasta. Paikalla pyörivät hait ja kaupallisten veneiden verkot ja muut vehkeet pakottavat radikaaliin toimintaan. Jarru täysille ja niin kovaa pumppausta ja vetoo kun vaan pystyy. Se on käsittämätöntä miten paljon pohjia pihalle noi kalat pystyy vetään, täyttä jarrua vasten sitten kun se maaginen 5-6kilon rajapyykki ylittyy.
Painetta pipettiin
Jarrut tappiin ja pumppaan. No, tällä kertaa keppi sano naps kymmenen senttiä alimman liitoksen alta.
Lisää kuvateksti
Isot läskit avovedessä saavat aikaan hiukan sellaisen valinnan vaikeuden. Annatko kalan vetää hiukan pidempää siivua 2kg jarrulla vai lyötkö heti täydet tulet ja koitat pitää kalan tiukassa narussa. Tärpit on rajuja ja todella näyttäviä kun noi isommat kalat kruisaa isomman ruuan perässä. Kokonaisuutena ehkä hienointa perhokalastusta mitä minä tiedän. Näyttäviä tärppejä, kovaa meneviä kaloja jotka saa kuitenkin järkevässä ajassa veneeseen ja parhaimmillaan näitä tapahtumia on mahku saada paljon yhden session aikana.
Tuplakädet ja täys jarru. Visionin protokepit osoittautui loistaviks albievavoiks.
Vihainen.
Nämä isot läskit on järkyttävän kovia kaloja siiman päässä. Upeeta puuhaa.
Sarah poseeraa ison possun kanssa. Sarah on erinomainen kapteeni ja tappavan kova perhonainen.
3tuntia ison kalan vetoo putkeen saa aikaan pienen väsymyksen.
Väline ja kalastustekniikka puolikin hahmottuu reissu reissulta vaan paremmin. Mitä enempi noita hommia on tehnyt sitä tarkemmin osaa sanoa minkälaiset vehkeet tohon hommaan olis optimaaliset. Siimat pitää olla riittävän painavia, että niillä on nopea heittää, mutta ei missään nimessä liian painavia. Kartiota saisi olla hiukan enempi kuin mitä esimerkiksi perushaukisiimoissa on. Toki niilläkin onkiminen pääosin onnistuu kivasti, mutta niiden lyhyys rajoittaa hiukan tuulisella kelillä kalastusta. Airflon Tarpon taper ja Visionin Merisuola ovat hyviä esimerkkejä kartioista jotka toimii todella hyvin tohon hommaan. Myös SA:n Striped bass ja Airflon Tropical clear tip omaa loistavat kartiot tohon hommaan. Harmi vaan kun SA:ta ei enään valmisteta ja Floppia saa vaan kelluna. Rion uusi XP Coastal oli myös loistava siima, mutta aavistuksen painava luokkaisenaan ja vähän liian lyhyt kartioinen kovaan vastaiseen paiskoessa. Oma juttunsa noihin lämpöihin on rannari ja sen pinnoite. SA:n striperissa ja Rion Leviathanissa on ehkä täydellinen jäykkyys ja pinnoite tonne. Kotoisassa haukihommassa toimivat siimat voivat mennä turhan löysäksi noissa lämmöissä ja taas ihan ehdat tropiikkisiimat ovat naksun jäykkiä. Rion XP Coastalissa oli lähes Leviathanin tasoinen rannari, mutta ihan pikkusen liian ohut ja vähän löysempi kuin Leviathanissa. Intterisiima on se perusvalinta tohon puuhaan. Ne upottaa perhoa sen pienen tarvittavan määrän, pitää tuntumaa perhoon vaikka olis vähän läikkääkin ja leikkaa tuulta erinomaisesti heitossa. Kellu toimii kyllä myös jos keli on vaan kohdallaan. Upot on vähän spesiaali vehkeitä, mutta varsin tarpeellinen osa arsenaalia tuolla. Vavoista sen verran, että tällä reissulla oli päiviä kun #9luokkainen oli väärä valinta. Se menee lukkoon paljon herkemmin kuin raskaammat ja tekee näin väsyttämisestä kuluttavampaa. Se on omimmillaan baitballeissa onkiessa, mutta totuuden nimissä parempi vaihtoehto olis käyttää vaan #10 ja sitä raskaampia. Pitkä kelankiinnike ja iso butti on vavassa asioita joita osaa viikon jälkeen arvostaa.
Osa käytössä olleista seteistä. Saimme rääkätä Visionin ja Sagen settejä oikein olan takaa. Hyvillä välineillä on kiva onkia.
Kalastustekniikka puolella vahvistuu ajatus siitä, että täytyy olla valmis muuttamaan perhon vauhtia ja presentaatiota. Kun kalat syö pientä ruokaa, nopea strippaus on harvoin se paras. Paljon tehokkaampaa on se, että antaa perhon vähän upota ja liikuttaa sitä hitaasti. Tuntuma perhoon täytyy kuitenkin olla päällä. Löysällä siimalla ei puruja juuri tule. Kun hidas uitto toimii on hauska katsella muissa veneissä olevaa porukkaa jotka pääosin strippaavat aina kaksin käsin perhoa sisään ja jäävät ilman purua kun meidän veneestä joku heittää, vetää narut tiukille, odottaa ja nappaa kalan pois... Isoa syödessään vauhtia ei varmastikkaan voi liikaa olla. Tällöinkin kuitenkin perhoa kannattaa aluksi hiukan upottaa ja sitten vasta lisätä vauhtia tai sitten käyttää jotain sellaista perhoa joka pitää pinnan tuntumassa/pinnassa jotain melskettä ja meteliä. Perään nopea tubepätkä. Ei mikään mestariteos vaan nopea editti osasta matskua mitä tuli kuvattua. Jälkikäteen ajateltuna tuli taas kuvattua liian vähän, mutta toisaalta eihän nämä mitään kuvausmatkoja ole.
Kun tuuli ulvoo, voi tuntuman pito perhoon olla vaikeaa, mutta kalojen aggressio korvaa usein puutteet tekniikassa.
Vaikka reissu oli kalastuksellisesti ihan pimeen hieno, jää kuitenkin parhaiten mieleen reissuista hyvät ruuat, mahtavat ihmiset, paskat jutut ja yleinen iloinen väsymys ja hölmöily. Kyseessä on kuitenkin kalastusloma eikä mikään suoritus. Ensi vuoteenkin jäi sopivasti nälkää, koska vaikka kalastus olikin ihan huikeeta tällä kertaa, jäi meillä vielä monta hommaa kokematta. Redfishit, sopivan kokoiset hait(isoja ei oikeesti halua.) ja ehkä se omaa kalastuspolvea eniten kutkuttava juttu, eli isot albiet silversidejen perässä. Reissun viimeisellä puolituntisella paikka jätti oikein semmoisen kunnon tiiserin kun syvällä sisällä, melkein satamassa asti törmäsimme juuri noihin mainittuihin pirulaisiin. Kalat eivät pitkään pinnassa olleet ja meilläkin alkoi oleen takki vähän tyhjä jo joten sen kummempaa siitä ei sitten tullut. Mulla ja Ilulla kuitenkin kalat puri perhoa, mutta kummallakin irtos. Mulla ei vaan jääny crease flyhyn kiinni kunnolla ja Ilulla jäi siima johonkin jumiin ja sehän katkes siitä sitten vielä mukavasti. Nälkää siis on vielä ja ensi vuonnahan tuolla taas ollaan.
Meidän lähdön jälkeen iso kala oli pysynyt viikon verran "Hookissa" josta Brian ja kumppanit oli niitä päässyt niittämään.
Ehkä se albiekalastuksen "pyhämalja". Isot kalat silversidejen perässä.
Hugh and a toad.
Superkokki Pasi tekee sitä mitä osaa ihan yhtä hyvin kuin kalastamista. Vaikka itsekkin olen varsin hyvä ruuanlaittaja, kalpenee omat sörsselit aikalailla jätkien rinnalla.
Jälleen olis yks sinievätonnikalan perässä tehty reissu takana. Taas on repullinen uusia muistoja ja kokemuksia sulateltavaksi. Niin hyviä kuin huonoja...
Reissuhan alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla, eli lennon peruuntumisella. Norwegianille voikin samantien antaa pelkkiä miinuspisteitä tästä koko operaatiosta, koska korvaavien lentojen saaminen ja ylipäätään asiakaspalveluun pääseminen oli lähes mahdotonta. Tämä lentoepisodi olikin hyvä muistutus siitä, miksi en ole oikein tämän tyyppisissä reissuissa lämmennyt noitten halpisyhtiöiden käyttöön ja en sitä todennäköisesti enään ikinään tee. Jos lennot olisi olleet jonkun isomman yhtiön kautta jolla on paljon partneriyhtiöitä olisimme 90% todennäköisyydellä päässeet samana päivänä vielä jotain muuta reittiä pitkin perille. No, järjettömän säädön jälkeen olimme perillä eri lennoilla yli vuorokauden myöhemmin kuin piti.
Pläkässä hyppinyt miekkakala.
Olosuhteet olivat täydelliset.
Vajaa viikko vierähti nopeasti vesillä ja tällä kertaa säät olivat armolliset. Yhtä ukkosrintamaa lukuunottamatta kelit olivat täydellisiä. Välillä hiukan tuulista ja isompaa aaltoo, mutta pääosin aikalailla optimaaliset olosuhteet. Kaloja tämä täydellisyys ei oikein miellyttänyt vaan pääosa viikosta oli todella hiljainen. Vesi oli jonkin verran tavanomaista lämpöisempää joka on ehkä yksi syy miksi baitit pysyivät pääosin syvällä. Tonnarit tietysti niiden perässä sitten siellä. Ilahduttavaa oli kuitenkin nähdä muutama todella iso "mambo" ja se että syöttikala oli diversiteetiltään paljon laajempaa kuin keväällä jolloin syötävä on 95%:sesti 2-5sentin pientä silppua. Tosiasia kuitenkin on, että shotit jäivät liian vähiin jotta reissusta olisi saatu jotain huikeeta rakennettua.
Täydelliset kalat.
Iso Mambo
Vaikka tapahtumat jäivätkin aika vähäiseksi, oli se kuitenkin taas jälleen sen arvoista.
On se upea pala täyttä lihasta!
Mestarivääntäjä.
Tämä on jotenkin omaan makuun loistava kuva.
Vision vääntyy.
Lajina tuo on aikalailla extremeintä mitä perhovapa kädessä voi tehdä. Jo pelkkä vaihtopenkillä olo ja kalojen tarkkailu ja sen koko jahtausprosessin katselu on jotain mikä saa ihon kananlihalle. Jokusen kerran näimme hyvin aggressiivista syöntiä, mutta nämä kalat eivät oikein pysyneet pinnalla pitkään ja 92,7% shoteista tuli kaloille jotka söivät suhteellisen rauhallisesti. Kun näin tapahtuu ovat kalat aivan hysteerisen tarkkoja välimeren kirkkaissa vesissä. Toisaalta se järjetön haaste ja ne hylkäykset ovat niitä juttuja jotka tosta tekee niin uniikkia. Se järjetön tunteiden vuoristorata mikä tossa lajissa läpi käydään on koukuttavaa. Vihaa, epätoivoa, rakkautta ja eufoorista onnistumisen tunnetta yhdessä paketissa. Mikä hienointa, tota koko rumbaa pystyy elämään myös silloin kun ei itsellä ole vapa kädessä. Onnistumisien lisäksi mieleen jäi tältä retkeltä erityisesti se kun Mikan perhoa lähti kala seuraamaan ja kiihdytti syödäkseen siten, että kalan ympärille muodostui ilmapatja. Valitettavasti kala hylkäsi perhon aivan loppuhetkillä. Joko perho, tapsi tai joku muu ei mielyttänyt tai sitten kala huomasi jo veneen ja kääntyi pois. Kun vesi on kristallin kirkas ja valo tulee oikeasta suunnasta veteen näkee erinomaisen hyvin. Jollain tapaa jopa liian hyvin, koska palaute on pääosin armotonta.
Tapahtumat tuli tällä reissulla 100% cändeihin.
Välineet alkavat oleen suhteellisen hyvässä tikissä tohon hommaan. Rion Leviathan sarjan narut on täydellistä matskua noihin oloihin. Pienellä liotuksella ja venytyksellä ne pysyy tikkusuorana noissa lämmöissä ja ovat riittävän paksuja rannariltaan jotta niitä on helppo tossa hommassa käsitellä. Kuitenkin itse haluaisin vielä yhteen settiin jonkun selllaisen siiman jossa olisi vähän pidempi ja vastatuuleen helpommin käsiteltävä kartio. SA:n tarpon intteri 13luokkaisena on todella kiva naru heittää 12luokkaisella kepillä, mutta sen matsku on snadisti liian jäykkää noihin lämpöihin. Syksyn kalastuksessa ilahduttavaa on muuten se, että myös 12luokkaisella kalastus onnistuu koska kalat ovat pykälää pienempiä kuin keväällä. Tonnareitten kohdalla tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia koska alkukyydit on aikalailla yhtä hyvät kuin isompien kanssa, mutta lopun "betoni-vaihe" on lyhyempi. Tosin todellisia sikoja on aina mukana ja jos sellainen 12luokkaiseen napsahtaa tulee äitiä ikävä. 12luokkainen perhovapa on hemmetisti helpompi kalastaa kuin noi 14+luokkaiset. Ne vaan valitettavasti menee "lukkoon" paljon helpommin kuin noi järeet kun aletaan siihen vertikaalinostoon. Lukkoon menemisellä tarkoitan sitä hetkeä kun hiilikuidusta ei enään joustoa tule. Tässä vaiheessa vertikaalinosto menee huomattavasti raskaammaksi kuin sellaisen vavan kanssa josta vielä tyvessä jousto ja paksuus riittää. Toi ilmiö täytyy itse kokea ennen kuin sen oikeasti tajuaa. Kelat on tällä hetkellä itsellä tuunattu sellaiseksi, että ei enään tarvi olla Saken Makoista kateellinen. Niin Danielsson kuin Natikka tuottaa riittävästi jarrua ja ovat käteensopivia. Tosin Natikan kampea täytyy vähän tuunata, koska noin pienellä nupilla ruuvaminen aiheuttaa äkkiä kramppeja.
Sakesta puheenollen, täytyy miehen heittotaitoa kehua varsinkin noilla raskailla kepeillä. Itsellä tulee niillä kangilla turhan usein vaikeuksia suunnata etuheitto tarpeeks ylös, mutta Sakke saa sen homman näyttämään helpolta. Myös miehen väsytystekniikka on moitteeton. Ei niitä heittomitaleja turhaan oo voitettu. Samaan hengenvetoon on kuitenkin lohduttavaa muistuttaa, että näissä hommissa kaikille tulee paskoja heittoja ja perhot saattaa kopista minne sattuu. Sopivaa tuulensuuntaa kun ei voi valita ja toi vauhdista ja keikkuvasta veneestä heittäminen saa välillä parhaankin heittäjän näyttämään siltä, että perhovapa olis ekaa kertaa kädessä.
No, keväällä taas sitten toivottavasti uusi yritys. Nyt nokka kohti Ameriikkaa ja uusia pettymyksiä. Peace out!
