lauantai 15. lokakuuta 2016

Tunteita ja tuoksuja


Jälleen olis yks sinievätonnikalan perässä tehty reissu takana. Taas on repullinen uusia muistoja ja kokemuksia sulateltavaksi. Niin hyviä kuin huonoja...

Reissuhan alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla, eli lennon peruuntumisella. Norwegianille voikin samantien antaa pelkkiä miinuspisteitä tästä koko operaatiosta, koska korvaavien lentojen saaminen ja ylipäätään asiakaspalveluun pääseminen oli lähes mahdotonta. Tämä lentoepisodi olikin hyvä muistutus siitä, miksi en ole oikein tämän tyyppisissä reissuissa lämmennyt noitten halpisyhtiöiden käyttöön ja en sitä todennäköisesti enään ikinään tee. Jos lennot olisi olleet jonkun isomman yhtiön kautta jolla on paljon partneriyhtiöitä olisimme 90% todennäköisyydellä päässeet samana päivänä vielä jotain muuta reittiä pitkin perille. No, järjettömän säädön jälkeen olimme perillä eri lennoilla yli vuorokauden myöhemmin kuin piti.

Pläkässä hyppinyt miekkakala.

Olosuhteet olivat täydelliset.


Vajaa viikko vierähti nopeasti vesillä ja tällä kertaa säät olivat armolliset. Yhtä ukkosrintamaa lukuunottamatta kelit olivat täydellisiä. Välillä hiukan tuulista ja isompaa aaltoo, mutta pääosin aikalailla optimaaliset olosuhteet. Kaloja tämä täydellisyys ei oikein miellyttänyt vaan pääosa viikosta oli todella hiljainen. Vesi oli jonkin verran tavanomaista lämpöisempää joka on ehkä yksi syy miksi baitit pysyivät pääosin syvällä. Tonnarit tietysti niiden perässä sitten siellä. Ilahduttavaa oli kuitenkin nähdä muutama todella iso "mambo" ja se että syöttikala oli diversiteetiltään paljon laajempaa kuin keväällä jolloin syötävä on 95%:sesti 2-5sentin pientä silppua. Tosiasia kuitenkin on, että shotit jäivät liian vähiin jotta reissusta olisi saatu jotain huikeeta rakennettua.

Täydelliset kalat.

Iso Mambo





Vaikka tapahtumat jäivätkin aika vähäiseksi, oli se kuitenkin taas jälleen sen arvoista.

On se upea pala täyttä lihasta!


Mestarivääntäjä.

Tämä on jotenkin omaan makuun loistava kuva.

Vision vääntyy.



Lajina tuo on aikalailla extremeintä mitä perhovapa kädessä voi tehdä. Jo pelkkä vaihtopenkillä olo ja kalojen tarkkailu ja sen koko jahtausprosessin katselu on jotain mikä saa ihon kananlihalle. Jokusen kerran näimme hyvin aggressiivista syöntiä, mutta nämä kalat eivät oikein pysyneet pinnalla pitkään ja 92,7% shoteista tuli kaloille jotka söivät suhteellisen rauhallisesti. Kun näin tapahtuu ovat kalat aivan hysteerisen tarkkoja välimeren kirkkaissa vesissä. Toisaalta se järjetön haaste ja ne hylkäykset ovat niitä juttuja jotka tosta tekee niin uniikkia. Se järjetön tunteiden vuoristorata mikä tossa lajissa läpi käydään on koukuttavaa. Vihaa, epätoivoa, rakkautta ja eufoorista onnistumisen tunnetta yhdessä paketissa. Mikä hienointa, tota koko rumbaa pystyy elämään myös silloin kun ei itsellä ole vapa kädessä. Onnistumisien lisäksi mieleen jäi tältä retkeltä erityisesti se kun Mikan perhoa lähti kala seuraamaan ja kiihdytti syödäkseen siten, että kalan ympärille muodostui ilmapatja. Valitettavasti kala hylkäsi perhon aivan loppuhetkillä. Joko perho, tapsi tai joku muu ei mielyttänyt tai sitten kala huomasi jo veneen ja kääntyi pois. Kun vesi on kristallin kirkas ja valo tulee oikeasta suunnasta veteen näkee erinomaisen hyvin. Jollain tapaa jopa liian hyvin, koska palaute on pääosin armotonta.

Tapahtumat tuli tällä reissulla 100% cändeihin.


Välineet alkavat oleen suhteellisen hyvässä tikissä tohon hommaan. Rion Leviathan sarjan narut on täydellistä matskua noihin oloihin. Pienellä liotuksella ja venytyksellä ne pysyy tikkusuorana noissa lämmöissä ja ovat riittävän paksuja rannariltaan jotta niitä on helppo tossa hommassa käsitellä. Kuitenkin itse haluaisin vielä yhteen settiin jonkun selllaisen siiman jossa olisi vähän pidempi ja vastatuuleen helpommin käsiteltävä kartio. SA:n tarpon intteri 13luokkaisena on todella kiva naru heittää 12luokkaisella kepillä, mutta sen matsku on snadisti liian jäykkää noihin lämpöihin. Syksyn kalastuksessa ilahduttavaa on muuten se, että myös 12luokkaisella kalastus onnistuu koska kalat ovat pykälää pienempiä kuin keväällä. Tonnareitten kohdalla tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia koska alkukyydit on aikalailla yhtä hyvät kuin isompien kanssa, mutta lopun "betoni-vaihe" on lyhyempi. Tosin todellisia sikoja on aina mukana ja jos sellainen 12luokkaiseen napsahtaa tulee äitiä ikävä. 12luokkainen perhovapa on hemmetisti helpompi kalastaa kuin noi 14+luokkaiset. Ne vaan valitettavasti menee "lukkoon" paljon helpommin kuin noi järeet kun aletaan siihen vertikaalinostoon. Lukkoon menemisellä tarkoitan sitä hetkeä kun hiilikuidusta ei enään joustoa tule. Tässä vaiheessa vertikaalinosto menee huomattavasti raskaammaksi kuin sellaisen vavan kanssa josta vielä tyvessä jousto ja paksuus riittää. Toi ilmiö täytyy itse kokea ennen kuin sen oikeasti tajuaa. Kelat on tällä hetkellä itsellä tuunattu sellaiseksi, että ei enään tarvi olla Saken Makoista kateellinen. Niin Danielsson kuin Natikka tuottaa riittävästi jarrua ja ovat käteensopivia. Tosin Natikan kampea täytyy vähän tuunata, koska noin pienellä nupilla ruuvaminen aiheuttaa äkkiä kramppeja.









Sakesta puheenollen, täytyy miehen heittotaitoa kehua varsinkin noilla raskailla kepeillä. Itsellä tulee niillä kangilla turhan usein vaikeuksia suunnata etuheitto tarpeeks ylös, mutta Sakke saa sen homman näyttämään helpolta. Myös miehen väsytystekniikka on moitteeton. Ei niitä heittomitaleja turhaan oo voitettu. Samaan hengenvetoon on kuitenkin lohduttavaa muistuttaa, että näissä hommissa kaikille tulee paskoja heittoja ja perhot saattaa kopista minne sattuu. Sopivaa tuulensuuntaa kun ei voi valita ja toi vauhdista ja keikkuvasta veneestä heittäminen saa välillä parhaankin heittäjän näyttämään siltä, että perhovapa olis ekaa kertaa kädessä.



No, keväällä taas sitten toivottavasti uusi yritys. Nyt nokka kohti Ameriikkaa ja uusia pettymyksiä. Peace out!



Photo by mua ja Sakari Siipilehto