The Best Ever!

Onko Bob Popovicsin uusi kirja Fleye Design techniques, insights, patterns paras kirja mitä ikinä on perhonsidonnasta tai ylipäätään koko lajista tehty? No, jos multa kysytään, niin on.

Bobin uusi kirja tarjoaa paljon kaikkea niin aloittelijalle kuin kokeneelle kehäketulle. Sen 260 sivua tarjoavat kaikkea upeista ohjeista mahtavaan, lähes filosofiseen mietintään, miksi erilaisia perhoja sidotaan. Se tarjoaa aloittelijoille hyvät perusteet esimerkiksi bucktailin käsittelyyn ja monenlaisiin sidontatekniikoihin, mitä tarvitaan streamereiden sitomisessa. Siitä löytyy myös runsaasti muistettavaa meille paljon sitoville, kuten esimerkiksi sellaisia pikku nyansseja ja kikkoja, mitkä voivat aina sillon tällön unohtua. Kuvat ovat laadukkaita ja teksti todella helppolukuista. Täydellinen paketti siis.

Kaiken kaikkiaan Bobin tekeleet ovat vaikuttaneet valtavasti meidän kaikkien meri- ja haukistreamereiden sitomiseen. Tiedämme sitä tai emme. Itseasiassa harmittaa välillä kun niin moni Bobin ja kumppaneiden julkituoma tekniikka verhoillaan nykyään monen toimesta vähän niinkuin omiksi tekeleiksi. UV- ja epoksipäällysteiset perhot, hollow-tekniikka ja paluu bucktailin käyttöön on tapahtunut  noissa piireissä jo kauan ennen kuin näissä meidän moderneissa sidontapiireissämme. Itselle Bobin tekeleitten muotokieli ja käytännöllisyys ovat suuri innoituksen lähde omiin perhoihin. Myös hollow-tekniikka on muuttanut täysin käsityksen materiaalimääristä ja isompien muotojen hausta -puhumattakaan monipuolisesta suhtautumisesta materiaaleihin. Hollow-tekniikkaa pidänkin suurimpana "keksintönä", mitä meille isojen perhojen sitojille on ikinä vastaan tullut. Se on niin monipuolinen tapa tehdä jotain isoa ja toimii todella hyvin myös muille materiaaleille kuin bucktailille.

Iso kiitos Kapteeni Brian Horsleylle, kun hän mulle ton kirjan hommas omistuskirjoituksen kera. Toivon todella, että tuo rantautuu Suomeenkin lähiaikoina. Kirja on todellinen klassikko jonka sopisi koristavan kaikkien perhonsitojien kirjahyllyä.

Biiig Mama!

Hyvä siima.

Loppuvuodesta sain käsiini Visionin uuden Big Mama-haukisiiman ja nyt jonkinnäköisen maistelun jälkeen on aika kirjoittaa ensi fiiliksiä tuotteesta. Lopullinen tuomio tulee sitten vasta loppuvuodesta.

Siima on pitkällä takakartiolla ja tylpällä kärjellä varustettu linko. Ilmoitettu pituus on 12,8 m ja paino 28g. Suurin osa klumpin painosta on ekalla kahdeksalla metrillä ja samoilta merkeiltä alkaa takakartio. Siima painaa ekalta kahdeksalta metriltään 21 grammaa ja 12 metrin kohdalta 28g. Keittiövaakani ei tosin ole mitenkään kalibroitu, joten gramman heitto voi olla ihan hyvin tossa. Pinnoite ja ydin ovat mukavan notkeita ja toimivat hyvin kylmälläkin kelillä. Pinta on tosin hiukan nahkea jo uutena joten toimiakseen täydellisesti siima vaatii rasvaa pintaan.

Syötyä syöttiä ja läjä Big Mamaa.

Siima on erittäin tasapainoinen heittää pitkän takakartionsa johdosta ja kääntää voimalla isoakin romua. Siima on mielestäni parhaimmillaan veneestä tai muusta hiukan korkeammasta paikasta heitettynä. Toimii se toki vallan mainiosti renkaastakin. Kuitenkin vähänkään tuulisella kelillä pidemmän siiman pito renkaasta ilmassa on  hankalaa ja koska siima on suht paksu vielä siitä 8-9 metrin väliltä, on ampuminen sen mittaisena hiukan hankalampaa kuin esimerkiksi Sniperin tai Big Daddyn kanssa. Täytyy kuitenkin painottaa sitä, että varsinkin miedolla kelillä siimaa on erittäin kiva heittää myös renkaasta. Kuten sanottu, takakartio tasapainottaa siiman lentoa todella kivasti ja se lisää heiton kontrollia merkittävästi. Mulle tämä siima on mukavan monikäyttöinen, koska se käy kuin nakutettu myös False Albacoren jahtaamiseen viileämmillä keleillä, sillä se toimii tosi kivasti myös pienillä perhoilla kunhan peruke on viritetty sopivaksi. Monikäyttöiseksi sen tekee myös se, että siima toimii näppärästi myös kympin kepeissä pienempien perhojen kanssa ja kympin keppi jaksaakin pitää sitä täysmittaisena kivasti ilmassa.

Sumennettu kuva Big Mamalla narratusta ujosta matamista :)

Kartiot kuntoon

Vanha Rion Outbound ja Vissun uusi, mainio ja pitkällä takakartiolla varustettu Big Mama

Perhokalastus on kartioiden maailmaa. Hyvä perhovapa rakentuu kartiosta ja hyvin kartioitu perho pysyy hyvin sotkuvapaana ja ui kauniisti. Myös kalareissut on usein sopivasti kartioituja. Zero to Hero tai toisin päin :)

Hyvä kartio on varsinkin näissä monsteriperhoissa olennaisen tärkeä asia.

Kuitenkin se tärkein tai ainakin yksi tärkeimmistä on perhosiiman kartio. On sitten kyseessä kahdenkädenvavan ampumapää tai yhdenkädensiima Tarpoonille, kartiolla on väliä. Siiman kartio vaikuttaa erittäin moneen osa-alueeseen kalastaessa. Se vaikuttaa siihen miten siima "lataa" vapaa. Esimerkiksi saman painoinen pätkä piuhaa erilaisella kartioinnilla voi tuntua radikaalisti erilaiselta. Se vaikuttaa tietysti myös siihen miten perho veteen putoaa ja minkälaisille perhoille siima parhaiten sopii. Toki näitä edellä mainittuja asioita pystyy säätämään paljon myös heittotekniikalla ja esimerkiksi perukevalinnoilla. Minua kiinnostavin aspekti siimojen kartioinnissa on kuitenkin niiden tuoma kontrolli heittoon tai sen puute...

Ehkä kaikista radikaalimmin vääränlaisen kartiovalinnan huomaa suolaisilla vesillä kun kaikki tuntuu olevan potenssiin 10 verrattuna pohjolan varsin leppoisaan kalastamiseen. Kun pumppu lyö ylikierroksilla ja polvet tärisee on turha antaa tasoitusta kaloille väärällä siimavalinnalla. Kunhan etukartio ei ole tarpeettoman pitkä(koska tämä useimmiten tarkoittaa sitä, että siima on turhan hidas heittää...) niin minun huomioni kiinnittyy rungon ja takakartion suhteeseen. Paino-osan, eli rungon pituus pitäisi olla maltillinen ja takakartion riittävän pitkä. Etukartio mukaanlukien siiman etuosa saisi olla jotain 20 ja 30jalan välillä jotta siima on nopea ja tehokas heittää. Takakartiota voi sitten olla jotain 10 ja 25jalan väliltä. Pääasia kuitenkin on, että sitä takakartiota on, eikä klumppi lopu kuin seinään. Takakartion puutetta voi toki hiukan huijata sillä, että rannari on riittävän paksua joka siten sitten toimii hiukan takakartiomaisesti rungon perässä. Kuitenkin mielestäni paras tulos saavutetaan siimoilla jotka kartioituvat loivasti rannaria kohti.

Onnistunut siimavalinta takasi onnistuneen kalastuksen.

No, mitä sillä takakartiolla sitten saavutetaan? Sitä kontrollia, eli hallintaa sen suhteen minkä pituista siimaa ilmassa pidetään ja mihin ja miten se kohteeseen toimitetaan. Paksun rannarin tai takakartion puute johtaa useimmiten siihen, että siimaa on mahdollista järkevästi heittää vain yhden pituisena tai muuten heitto hajoaa täysin. Hyvä esimerkki tästä on tykkäämäni Rion Outbound siimat. Niiden paksut ja painavat rungot loppuvat kuin seinään ja vaihtuvat erittäin ohueeseen juoksusiimaan. Vaikka rungon kartiosta sinällään moneen hommaan tykkään, häviävät ne uudemmille Visionin Big Daddyille ja Airflon Sniper siimoille juurikin sen takia, että näissä viimeiseksi mainituissa on tajuttu tasapainottaa siiman lentoa ja kontrollia paksummalla rannarilla. Haukea renkaasta heittäessä tai vaikkapa ylimalkaista blaindaria biitsillä piiskatessa tolla asialla nyt ei niin väliä ole, mutta kyllä mä niissäkin hommissa tykkään joko takakartiollisesta tai sitten paksun rannarin omaavista siimoista. Alakautta, ahtaissa paikoissa heittäessä tuo asia ei ole kovinkaan relevantti. Itseasiassa niissä tilanteissa toi ratkaisu toimii ihan hyvin.

Jokatapauksessa siimojen suhteen tilanne on tänä päivänä erinomaisen hyvä. Noihin mun spekseihin sopivia siimoja löytyy hyrymycket ja lähes joka valmistajalta. Riolta: Permit, GT, Tarpon. Visionilta uusi Big Mama joka on erinomainen siima heittää. Airflolta esimerkiksi Clear tip Tropical ja Tropical punch. Scientific Anglersilta Grand Slam ja varmasti vielä paljon muita joita en ole testannut. Suosittelen kokeilemaan ja huomaamaan sen käytännön eron onkiessa. Varsinkin tilanteissa jossa vaaditaan hyvää tuntumaa ja kontrollia siimaan. Niin ilmassa kuin veteen putoessa.

Tämä on aihe josta sais varmasti näpyteltyä bloggerin tukkoon jos tulpan irroittaisi Juha Sipilämäisesti, mutta jätetään se nyt tähän kun on työviikko ja kaikkee. Muistakaa, perhokalastus on paljon muuta kuin maksimipituuden hakua. Se on ennen kaikkea kontrollia. Myös niissä maksimimitoissa :)

Hyvää jatkoa jos ei oma riitä...

Läjä hiukan erilaisia jatkoputki Beasteja

Jatkoputkiperhot ovat hiukan heränneet tässä henkiin viime aikoina joten ajattelin hiukan tehdä juttua ko tyylin takaa. Tämä on pitänyt tehdä jo parisen vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Kyseessä on siis tunnetun perhon muunnos eikä mikään täysin originelli luomus. Nokkelimmat ovat varmasti jo PK-netistä aikanaan näitä viritelmiä bonganneet.

Parisen vuotta sitten kuulin kuumaa vihiä Bob Popovicsin Beast perhosta joka on periaatteessa hollow bucktail deceiveri jota on jatkettu koukun taakse sitomalla useita nippuja bukkia paksuun monofiiliin joka sitten liitetään koukkuun sitomalla se siihen kiinni. Tämän jälkeen sidotaan perho loppuun koukulle. Heti tästä kuultuani syttyi lamppu päässä, että piru kun tossa olis hyvä tapa sitoa isoja, mutta helppoheittoisia haukiperhoja. Bucktailihan on äärimmäisen hieno materiaali, mutta sen ainoa miinus on sen suhteellinen lyhyys joten siitä on pelkästään vaikeaa sitoa oikein isoja perhoja.

Ensimmäiset yritykset ko. tekniikalla aiheuttivat valtavan kiroilusinfonian ja tuskan hikeä. Parin sinne päin menneen jälkeen onnistuin sitomaan ihan ookoo version, mutta työmäärä ja tuskaisuus oli jotain mikä tuntui täysin tarpeettomalta. Asia tuli puheeksi yhden parhaan kaverini kanssa jonka matkassa on tullut kuljettua monenlaisissa kalahommissa. Häneltä tuli idea, että miksi et sido sitä jatkoa putkeen kun putkia muutenkin koko ajan sidot? Liität sen sitten siimalla koukulle kiinni ja homma on selvä. No perkule, näinhän mä teen!

Siitä se homma lähti sujuvasti rullaamaan ja kaikenlaisia kiinnitystapoja ja tyylejä on tullut kokeiltua. Vaijereita, fluoroa, perhosiimaa ja monoa. Ohutta, paksua, löysää ja jäykkää. Kaikenlaista. Käyttöön on vakiintunut sopiva 30-40lb vaijeri (esim Mustadin tai Vissun), 0,60mm fluoro ja 0,61mm Big Game mono. Noi antaa sopivasti heijjaavaa liikettä vielä sinne perään, mutta ovat riittävän jäykkiä jotta sotkuja ei tapahdu. Monihan vierastaa minkään muun kuin vaijerin käyttöä haukihommissa, mutta minä olen käytännössä huomannut noi muutkin vaihtoehdot varsin toimiviksi. Yhtään jatkoperää ei ole hauen suuhun katkennut vielä tähän mennessä. Toki se aina mahdollista on. Koukkuhan perhossa on sen jatkon etupuolella joten harvemmin se jatko pääsee hinkkaamaan sinne hampaisiin. Jos jostain kumman syystä haluaa käyttää trailerikoukkua, niin silloin ainoa oikea materiaali jatkon liittämiseksi on vaijeri.

Jatkon liittäminen koukkuun on äärimmäisen yksinkertaista. Vaijeri tai siima pujotetaan putken läpi ja sen päähän tehdään solmu. Solmusta katkaistaan lenkki jos(ja kun) traileria ei käytetä. Traikun kanssa lenkki jätetään tai sitten sidotaan koukku kiinteesti siihen kiinni. Solmu vedetään tiukasti putkeen kiinni. Putken eteen jätetään sopiva pätkä siimaa joka sitten sidotaan koukkuun tiukasti kiinni ja kunnolla liimaten. Sen jälkeen sidotaan loppuperho.

Miksi sitoa jatkoperällinen perho? Hyvä kysymys koska loppujen lopuksi kyseessä on erikoisperho joka vaatii enempi työtä kuin suoraan koukulle sidottu. Syitä sitoa ko suti kuitenkin löytyy:

1. Jos halutaan sitoa oikeasti iso, mutta mahdollisimman helppoheittoinen perho. Silloin bucktailista, pienellä määrällä fläsää maustettu perho on paras valinta. Mikään ei lennä niin kuin bucktailperho.

2. Jos halutaan perho joka elää ja ui hiukan erilailla kuin suoraan koukkuun sidottu. Se perä heijjaa sielä eri tapaan.

3. Jos haluaa sitoa jotain erilaista. Jatkoperään on helppo kikkailla esim pyrstön kanssa. Sinne voi lyödä pehmoista matskua joka suoraan koukussa olis sotkuherkkää tai kikkailla kaksivärisyyden kanssa. Erilaisia häkilöitä tai strutsia on myös helppo työntää sinne perään. Näiden sitominen on myöskin sidontataidon suhteen hyödyllistä. Kun loihditaan kahdesta osasta yksi yhtenäinen kokonaisuus kehittää se silmää.

No, oli miten oli, ei tosta sellaista "pernaa&soosia" perhoa tule vaan yksi erikoisuus monen muun ohella. Suoraan yhdessä osassa koukulle sitominen on kuitenkin paljon mutkattomampaa.

Laitan alle hiukan ohjeita perhon tekoon. Eiku spigotit laulaan ja muistakaa nämä pari pointtia vielä:

1. Älä käytä liian paksua putkea. Alkaa kelluttamaan perää liikaa. Toki putkelle voi aina sujauttaa pari kierrosta lyijyä tätä kumoamaan.

2. Materiaalimäärillä ja -valinnoilla on helppo vaikuttaa perhon luonteeseen. Vaikka alkuperäinen idea Beastissä onkin tehdä bucktailista iso perho voi sinne väliin työntää vaikka mitä ja näin vaikuttaa perhon luonteeseen.

Aloitetaan sitomalla pyrstö. Vaihtoehtoja on monia, mutta melki kaikkiin laitan aina 360 bucktailia alkuun. Tässä käytetään M-koon putkea.

Sidotaan vielä kaksi sidosta bucktailia putkelle 360. Väliin dubataan angel hairia. Viimeistellään liimaamalla pää jonka jälkeen sitten katkaistaan ja poltetaan putken pää.

Vaijeri pujotetaan putken läpi jonka jälkeen vaijeriin tehdään "tuplakasi" josta sitten lenkki katkottu jotta se ei jää sojottamaan.

Solmu vedetään tiukasti putken sisään kiinni.

Katko sopiva pätkä vaijeria putken eteen. Tässä vaiheessa voit säätää haluamasi etäisyyden koukkuun. Painele pihdeillä vaijeri mahd. litteäksi ja sido ja liimaa se tiukasti koukkuun kiinni.

Jatka koukulle perho loppuun. Tässä on sidottu koukun perään yksi sidos bukkia ns. normaalilla tyylillä jonka jälkeen neljä sidosta Hollow tyyliin. Väliin hiukan fläsää.

Talvi

Talvi, ai hitto mikä kirosana se nykyään meikäläiselle onkaan. Nuorempana pojankloppina talvi oli vaan yks vuodenajoista, johon liittyi erilaista talviurheilua, baarissa juoksemista ja satunnaista pilkilllä käyntiä. Siinä se meni vähän niinku itsellään. Tänä päivänä meininki on eri. Talvi tuo tullessaan uskomatonta tuskaa, kun vesille ei pääse. Jos lämpöiseen ei pääse talven keskellä, on se nykyisin todellista tervan juontia, kun pakkanen, lumi ja pimeys ahdistaa. Kaiken tämän keskellä on kuitenkin yksi positiivinen aspekti - perhojen sitominen.

Talvinen ja ruokaisa portteri on mainio valinta juomaksi talviselle sidontasessiolle

Talvi-iltoina ( tai aamulla tai päivällä tai...) on erittäin hyvin aikaa istua sidontapenkin ääreen ja rauhassa keskittyä aiheeseen. Ei ole sitä lähestyvän reissun tai muun vastaavan painetta, vaan voi keskittyä ja viettää vaikka vähän pidemmän ajan yhdenkin perhon kimpussa. Mulle talvi on otollisinta aikaa vähän kokeilla erilaisia tekniikoita ja materiaaleja. Toki osa noista menee sitten kauden mittaan hylkyyn, mutta kokeilematta et voi oppia uutta. Talvella tulee myös usein tehtyä ns. taidepläjäyksiä,

Perus baitti uusilla matskuilla.

Mainiota "uutta" kuitua, joka sopii erinomaisesti bucktail perhojen lisukkeeksi. 

Pieni taiteilija minussa on sitä mieltä, että toi silmä ja grizzly mätsää aika makeesti :)

Tähän vuodenaikaan on myös hyvä keskittyä siihen, että oikeesti tekee eri kokoisia ja erilaisella silhuetilla olevia perhoja, eikä vaan puske sitä samaa penkistä ulos. Kuvassa alla eri kokoista syöttiä toukokuun tonnarireissulle.

Ehkä kuitenkin se hyödyllisin alue mihin on talven aikana aikaa keskittyä, on ongelmien ratkominen. Aina kauden mittaan huomaa jotain pieniä juttuja perhoissa, mitä vois hieman kehittää tai muuttaa. Perho ei uppoa kunnolla tai se uppoaa liikaa, perho ui tukkoisesti, menee hiukan sotkuun tai on ikävä heittää. Perho voi myös olla liian läpikuultavan näköinen tai sitten toisin päin. Näitä juttuja on hyvä rauhassa ratkoa ja miettiä. Onko kartio kohdallaan? Onko materiaalivalinta oikea? Onko materiaalimäärä kohdallaan? jne, jne... Hyvin sidottu ja tarkoituksen mukainen perho on kuitenkin aina asia joka todella tuo mukavuutta, luottoa ja sitä jotain kauden kalastukseen.

Kolme yhden hinnalla! Käytännön ongelmaa on tässäkin yritetty ratkoa.

Luontari/keinokuitu yhdistelmien materiaalimäärän hakua.

No, oli se tavoite talven sidonnoille sitten mikä vaan, niin kireitä lankoja vaan kaikille kohtalotovereille. Uusi kausihan onkin ihan jo nurkan takana.

Tunaa jahtaamassa

Olen tässä viime vuosina jäänyt täysin koukkuun eri tonnikalansukuisten kalojen perhokalastuksesta ja ajattelin laittaa hiukan ylös asioita, jotka on opittu tai pitäisi oppia + kaikkea muuta aiheeseen liittyvää. Tarkennetaan muuten vielä sen verran, että tässä tekstissä puhutaan pelkästään pinnasta syövän kalan jahtaamisesta. Hinaamiset, chummaukset ja upottelut jätän tästä tekstistä pois, koska sillon kyseessä on ihan eri laji. Kaikkia noita toki itsekkin harrastan jos pinnassa kalaa ei ole, mutta kyseessä on ihan eri peli. Ero on vähän sama kuin vaikka lohensoudun ja -rantakalastuksen välillä. Rannalta saatu lohi vastaa vähintään kymmentä soudettua, eikä se muutenkaan ole ihan sama asia vaikka kummastakin lohi saaliiksi tulisi :)

Kalat

Olen itse päässyt kalastamaan skipjackejä, false albacorea, YFT:ä ja BFT:ä. Vaikka kokoero kaloilla on huima ja esim false albacore teknisesti kuuluu makrilleihin, tulee niissä kaikissa näiden lajejen ominaispiirteet esiin koosta huolimatta. Nämä ominaispiirteet ovat samanlaiset syöntitavat ja järjetön vauhti! Tonnarit ajavat pikkukalaparvia pintaa kohti ja "leikkaavat" näiden läpi suu auki kovalla vauhdilla. Näiden tapahtumien pelkkä näkeminenkin on jo huikea kokemus. Toki kalat tarpeen tullen myös jahtaavat yksittäisiä pikkukaloja, mutta nälkäinen tonnikala käyttäytyy edellä mainittuun tapaan.

Sopivan kokoinen BFT pinnassa syömässä.

False albacore

Kuten tuossa jo aiemmin mainitsin, on näiden kalojen juttu niiden nopeus. Täyttä lihasta ja täydellistä muotoilua luonnon puolesta. Näillä kaloilla (myös siis pienillä yksilöillä) on potentiaalia hurjiin kiihdytyksiin ja vauhdin pitoon.

Skipjack

Yellow fin tuna on yksi maailman kauneimpia kaloja.

Kalastus

Pinnasta syöviä tonnareita etsitään pääosin etsimällä lintuja. Kun löydät paljon lintuja ja varsinkin sukeltavia/poukkoilevia lintuja, on kalat yleensä lähellä tai suoraan niiden alla. Linnut siis seuraavat kaloja ja käyvät napsimaan niiden ajamia pikkukaloja tai tonnareiden jättämiä jämiä. Toinen tapa on tietysti seurata veden pintaa ja bongata pintaa vaahdottavia ja pintovia kaloja. Kaiulla on myös hyvä etsiä pikkukalaparvia ja kaloja vähän syvemmältäkin. Usein kun löydät pikkukalaa ja tonnareita syvemmältä, tulevat ne jossain vaiheessa päivää sieltä pintaan.

Näitä näkyjä sieltä mereltä jahdataan

Kun kalat ovat pinnassa, täytyy vene saada pikaisesti asemiin, jotta kaloille pääsee heittämään. Perusbrutaali Run & Gun -tyyli toimii silloin, jos kaloilla on oikein kunnon muho päällä tai kalastuspaine on pieni. Muuten kaloja täytyy osata lähestyä oikein ja höllätä kaasua reilusti ennen kuin kalat ovat heittoetäisyydellä. Muuten kalat painuvat hyvinkin äkkiä syvälle. Hyvä kapteeni onkin koko homman tärkein palanen.

Paras kapteeni näihin hommiin, mitä itselle on vastaan tullut. Ropert Pasfield.

Kun heittoetäisyydelle on päästy, heitetään perho mahdollisimman nopeasti suoraan siihen kohtaan missä on pintakäynnin jättämä vaahto ja lentäviä pikkukaloja. "On the meat" niinku amerikkalaiset sanoo. Tuntuma perhoon on ensiarvoisen tärkeää. Heittoon ei siis saa jäädä löysiä vaan perhoon pitää olla välitön kontakti. Ensivedot ovat useimmiten tärkeimmät. Pääosin eri tonnikalansukuiset tykkäävät nopeasti stripatusta perhosta, mutta poikkeuksiakin löytyy. Jos kalat syövät oikein pientä höttöä ja ovat passiivisempia, kannattaa vauhtia hiukan hidastaa ainakin alku-uitosta. Samoin jos ns. baitballiin heittäessä satut heittämään perhon sinne sekaan juuri silloin kun kalat eivät sitä silvo palasiksi. Silloin on myös hyvä hetki odottaa vähän ennen kuin strippaat perhoa pois syöntialueelta.  Pääosin kuitenkin tämän tyyppisessä kalastuksessa nopeus on hyväksi niin heitossa kuin uitossa. Joskus se supernopea kahden käden strippaus voi olla ainoa tapa millä kala perhon hyväksyy.

Täydellinen heitto

Heittämisestä

Heittämisen suhteen tämä laji on erityinen ja aikas haastava. Monipuolisuus heittovalikoimassa ja nopeus ovat ensiarvoisen tärkeitä. Jos haluaa saada reissusta mahdollisimman paljon irti ja haastavana päivänä kalaa, täytyy osata heittää keinuvasta veneestä nopea ja tarkka heitto. Aina venettä ei pysty saamaan hyvin kaloihin ja tuulen suuntaan nähden. Kalatkin ovat usein vielä niin pirun arvaamattomia, että ne voivat olla ihan eri kohdassa kuin miltä alunperin näytti. Tästä johtuen pitää pystyä heittämään myös rystyltä ja monesti siten, että tuuli painaa heittokäden puolelta - tarkkuutta ja nopeutta unohtamatta. Kaiken tämän päälle kun saat vielä pitkiäkin heittoja tehtyä niin paketti on valmis ja voit olla hyvillä mielin siitä, että jossain vaiheessa jysähtää. Hyvän kelin sattuessa ja oikein megamuhoon osuessa hommahan ei paljoa vaadi. Senkus läimäyttää perhon 6 metrin päähän ja alkaa nykiin :) . Noita sattuu kohdalle kuitenkin aika harvoin.

Kovassa kelissä homma on välillä todella haastavaa ja kaukana kauniista. Onneks tässä hommassa ei tyylipisteitä jaeta.

Ne tärkeät ekat vedot menossa. T'ästä heitosta tärppäs.

Väsyttäminen

Sitten kun kaikki on mennyt putkeen ja kala nappaa perhon suuhunsa, on aika elämänsä kyydille. Kalojen ensiveto on yleensä älyttömän nopea ja pitkä. Ensimmäinen kriittinen hetki väsytyksessä onkin kelalle pääseminen. Vauhdilla lähtevä kala vetää veneen kannella olevat siimat hyvin brutaalisti liikkeelle ja niiden käsittely on erittäin tärkeää. Siimakädellä kannattaa pitää aivan hiuksenhieno tuntuma/paine siimaan ja pitää käsi leveästi sivulla, kun siimat viuhuaa. Solmut ja sotkut voivat pahimmillaan johtaa vammoihin ja välinetappioihin. Lähes poikkeuksetta kalat vetävät reilusti pohjille ekalla syöksyllä. Matalammassa vedessä jopa pienempienkin kalojen kanssa täytyy varautua reiluilla pohjilla.

Pasi tansii albacore tanssia, eli käsittelee kannella olevaa siimaa, jotta pääsee kelalle.

Näiden kalojen väsyttäminen on periaatteessa erittäin helppoa ja suoraviivaista. Riittävästi jarrua kelalle ja matala kulma vapaan. Sitten vain pumppaamaan kalaa ylös. Isoimmat yllätykset sattuvat yleensä heti tärpin jälkeen tai kun olet saanut kalaa lähelle venettä ja se lähtee uuteen syöksyyn. Kala voi lähteä ihan mihin suuntaan tahansa ja on oltava nopea viemään vapaa veden alle ja kiertämään venettä toiselle puolelle. Toinen vaaran paikka on kalan ylös ottaminen. Jarrun löysääminen juuri kun pääsee kalaan kiinni on hyvä idea. Muuten saattaa tulla vavasta useampipätkäinen. Kalan koko tietysti vaikuttaa paljon siihen, kuinka kauan tätä rallia jatkuu. Kokonaisuutena näissä kaloissa kaikista uskomattominta on kuitenkin se, että ne eivät lopeta uimista koskaan. En nyt tietenkään ole mikään Koivukosken Ville tai Hautasen Mikko (terkkuja vaan pojille), jotka on saaneet mahdottoman määrän yli 50 kiloisia kaloja perhovehkeillä, mutta oma kokemus on, että kaikki muut lajit lopettavat jossain vaiheessa uimisen ja tulevat pintaan. Tonnarit eivät, vaan ne jatkavat uimista siihen saakka kunnes ne vedetään pintaan. Väsytys on siis täyttä taistoa alusta loppuun.

Lopun kriittinen vaihe menossa.

Sakke näyttää malliesimerkkiä ison kalan väsyttämisestä.

Sakke näyttää malliesimerkkiä ison kalan väsyttämisestä. Käytössä on koko vavan väsytyspotentiaali

Välineet

Pienempiä tonnareita on mahdollista onkia ihan perusvehkeillä. 7- tai 8-luokan keppi on ihan sopiva skipjackeille ja 9- tai 10-luokan vapa esim. false albacorelle. 12-luokkainen pienemmille YFT:lle, BFT:lle ja satunnaisille isomuksille. Jos kuitenkin kalan koko on pääsääntöisesti yli 22 kg. niin vavaksi kannattaa valita vähintään se 14-luokkainen. Muistakaa ottaa aina varavapa ja toinenkin tämmöisiin hommiin. Myös se kalliimpikin keppi voi näissä hommissa hajota monestakin syystä.

Keloista pienemmille kaloille piisaa kun siihen mahtuu väh 200 metriä pohjia ja jarrua lähtee kolmisen kiloa. Isommille kaloille pohjia pitää mahtua vähintään 300 metriä ja jarrusta täytyy lähteä 5 kg jarrua. Isoa kalaa on todella epämukava väsyttää, jos kelassa ei jarru piisaa ja kala pääsee joka pumppauksen jälkeen ottamaan kovalla työllä ansaitut metrit siimaa takaisin vähällä vaivalla. Itse en noihin isomman kalan hommiin enää lähde ilman riittävän järeätä kelaa.

Sopiva siima on välineistä tärkein näissäkin hommissa. Itse tykkään siimoista, joissa on n. 30' (+-4') pää ja jotka ovat mahdollisimman etupainoisia. Hiukan jatkettu takakartio on ookoo ja se antaa vähän enemmän kontrollia heittoon. Mitään hiuksenhienoa presentaatiota ei näissä hommissa tarvita, joten etukartion merkitys on siimassa vähäinen. Sopivalla perukkeella pientenkin perhojen heitto onnistuu vallan mainiosti tylpälläkin siimalla. Pääasia siimassa on, että se on nopea heittää. Kelluva tai kärki-intteri ovat minun lempisiimani tähän hommaan, mutta en ilman intteriä, enkä graininarua noihin hommiin lähtisi. Siiman sopiva paino omiin vapoihin ja heittotyyliin on hyvä selvittää ennen vesille lähtöä.

Pohjat pitää olla laadukasta materiaalia, joissa mahdolliset solmut kestävät nykäisyjä. Pohjat kannattaa kuitenkin olla riittävän ohuita koska paksun pohjan kelaaminen on huomattavasti raskaampaa ja hitaampaaa kuin ohuempien. Perukkeissa laatu on vieläkin tärkeämpää.

Mikä noista ei kuulu joukkoon? :)

Perhot

Perhon rakenne pitää olla mahdollisimman sotkuvapaa. Siksi suosin paljon erilaisia Candyja ja modattuja deceiver variantteja näissä hommissa. Koukun pitää olla kestävä, koska kyyti voi olla hurjaa. Clouserit ovat tietysti myös peruskamaa näissä hommissa myös aika räikeissä väreissä. Monella tapaa  tämä tonnarihomma on ollut lähimpänä sitä taimenhommista tuttua match the hatch    -meininkiä ja nämä kalat voivat olla erittäin tarkkoja siitä mitä perhoja niille koitetaan syöttää. Tonnareilla on erinomainen näkö ja niillä on tapa keskittyä aina johonkin tiettyyn baittiin kerrallaan. Jos vaikka aamulla kalat ovat pienten 5 sentin anjovisten perässä, voivat ne hetken päästä olla 10-13-senttisten silversidejen perässä. Jos anjovisten perässä oleville kaloille koitat heittää 12-senttistä perhoa, jää se useimmiten syömättä ja sama juttu päinvastoin. Koko on siis tärkein ja sen jälkeen asiat kuten värit, läpikuultavuus, muut yksityiskohdat ja esim. kimalteen määrä. Kimalteista puheenollen, olen huomannut, että tonnarit tykkäävät välkkyvistä perhoista. Kimalletta saa siis perhoissa olla. Koukkujen pitää olla kestäviä. Nämä torpedot erottavat jyvät akanoista koukuissa. Pienemmille (alle 13 kg) kaloille Gamakatsun SL11-3H, Glo-bug ja SC15 -koukut ovat loistavia valintoja. Ne todistetusti kestävät. Gaman SL12, SC17, SC15-2H, Ownerin AKI ja Varivaksen 2600V ovat esimerkiksi hyviä ison kalan koukkuja.

Ison kalan perho Varivakseen

Pari kändyä SC15:toista ja Glo bugiin

Summasummarum

Vaikken todellakaan ole näiden pönöjen suuri ystävä, välittyy tässä kivasti se tunne mitä tosta hommasta haetaan.

Siinä se on koko homma kiteytettynä Saken naamalla.

Kaiken kaikkiaan tämä laji on hienointa ja jännittävintä mitä minä tiedän. Todellinen F1-luokka perhokalastuksessa. Haastava, vauhdikas ja koukuttava. Kyllä sitä tietää minkä eteen ylitöitä pakkaspäivänä tekee kun näille reissuille taas kohta pääsee. "Tunapolvi" jo malttamattomasti odottaa väpinää :) Photo cr3edits, Nsva, PRe ja Sakke

Haukihommia.

Täysin mahdoton ajatus ei ole etteikö sitä vielä tämän vuoden puolella tulisi  hauen perässä käytyä. On kuitenkin aika vetää haukikautta 2015 pakettiin ainakin täälä blogissa. Kuvamateriaalia on tästä kaudesta huomattavan vähän. Tämä johtuu parista eri syystä. Hukkasin vedenpitävän pokkarin laturin enkä saanut ennen loppusyksyä hommattua uutta. Se on ainoa peli mitä olen viitsinyt säännöllisesti haukihommissa käyttää. Normipokkarin olen kerran jo kastellut noissa merkeissä joten sitä ei kovinkaan usein viitsinyt mukaan ottaa ja jonkun järkkärin raahaaminen renkaaseen on nykyisin täysin mahdoton ajatus.

Keväistä haukimaisemaa

Keväällä vesille päästiin todella aikaisin. Vaikkakaan en millään kyllä muista kuinka aikaisin :) . Eka retki meni aika perinteisesti jäitä murtaessa jotta sulaan päästiin ja vaikka vesi oli jäätävän kylmää niin mieli oli lämmin kun talven jälkeen sai taas kellutella ja heittää isoa perhoa pöheikköön. Kalaakin jokunen tuli, vaikkei mitään suoltoa tuo(kaan) reissu ollut. Siitä sitten tasaisen tappavasti tuli käytyä niin merellä kuin järvellä kunnes vapun Ranskan tonnariretki katkaisi haukikauden. Toki se kyllä jatkui sen jälkeen järvellä, mutta merikeikat jäivät siihen kevään/kesän osalta.

Tämmöset pirulaiset menivät katkaisemaan hyvän haukikauden :)

Usko omiin perhoihin ja hitaaseen uittoon vahvistui taas sen pienen pykälän koska tapahtumaa tuli tasaisen tappavasti läpi koko kevät kauden. Toisin kuin edellisenä keväänä jolloin isoja kaloja tuli todella hyvin, niin tämä kevät ei antanut isoja lainkaan. Ei vaan sattunut kohdalle jostain syystä. Toisaalta täydeltä kurkkusalaatilta vältyin myös joten siinäkään mielessä ei voi valittaa. Välineistä Visionin Venus #9 ja 23g BD vei suurimman osan peliajoista, mutta myös intterikärkinen #9 OBS ja #10 E3 sai paljon käyttöä. Myös luotto Tuff leaderiin puruperukkeena syveni. Käytin koko kevät kauden samoja perukkeita. Vaikka Tuffin tulee käytön myötä hiukan kikkuraa niin se ei sen kestoa vähennä lainkaan. Se hiukan kikkura peruke myöskin tekee vähän villimmän uinnin perhoon joten toihan on Win Win tilanne!

Muodikkaasti UV:eena

Huippu työkalu.

Kesällä tuli käytyä todella vähän haukihommissa. Myös se kesäkuinen järvisesonki jäi tänä vuonna tyngäksi kun alkoi muut lajit kiinnostamaan. Tuohon pitäis panostaa ensi vuonna enempi.

Pari kaljaa ja puikkaria.

Syksyhän oli poikkeuksellisen lämmin tänä vuonna joka taas aiheutti sen, että syksyn haukikausi oli monin paikoin todella reilusti myöhässä. Vesille oli kuitenkin päästävä. Kävin jokusen retken tekemässä todella kesäisissä oloissa. Vaikka saalis ei ollut ihan maailmanluokkaa oli se mukavaa vaihtelua siihen hyytävän kylmään menoon, mitä se voi pahimmillaan olla kun vedenlämmöt tippuu riittävästi ja hauki tulee aivan rantaan. Lämpöisessä vedessä täytyi vaan hiukan vaihtaa taktiikkaa ja pitkin hampain jouduin kaivamaan intterisiiman peliin. Intterisiima ja liimapääperho penkan reunaan toi ihan kivasti nykyjä ja kaloja renkaaseen, kun kellusiimalla uitettu perho sai uida rauhassa. Todennäköisesti kun olis vielä sen 3/upon kaivanut niin meno olis ollu vieläkin parempaa. Musta on vaan tullut jotenkin semmonen hifistelijä tämän tyyppisten asioiden suhteen. Kellusiimakalastus vaan on ihan ykköstä ja kaikki muu tuntuu jotenkin toisarvoiselta.

Syksyistä haukimaisemaa.

Syksyn edetessä vesikasvillisuus alkoi taas harvenemaan ja vedet viilenemään. Tämä on aina varma merkki siitä, että kala on taas matalassa ja on jälleen kellusiiman tai intterikärjen paikka. Loppusyksyn retkiin mahtui aivan uskomatonta tärppisoppaa, perus puurtamista ja elämäni hienoin 2tuntinen hauenkalastusta. Tuo kahden tunnin "haukibonanza" oli jotain aivan huikeaa kun satuin pieneen lahden pohjukkaan eräänä tyynenä ja lämpöisenä marraskuun aamuna. Heitto kaislan reunaan, pari vetoa ja isot aallot nousevat perhon perään. Pieni odotus, veto ja perho häviää isoon suuhun. Kala kääntyy, pärskäyttää pinnan rikki ja painaa kohti mangrovee. Upeeta! Parasta mitä vaan voi kuvitella. Visuaalista ja jännittävää. Tätä jatkui samassa paikkaa parisen tuntia ja montaakaan tyhjää heittoa en sen aikana heittänyt. Kala oli vielä todella kivan kokoista(80cm+) ja mukana oli pari hiukan yli metristä ja yksi 110sentin kala. Uusi Echon Boost Salt 9' #9 tuli koeponnistettua oikein kunnolla sillä reissulla.

Erittäin paska kuva todella nätistä hauesta.

On se vaan hauenperhokalastus hienoa hommaa. Tällä hetkellä ehkä sitä hienointa mitä kotimaa voi tarjota. Vaikkei tosta ehkä sitä samanlaista intohimon paloa saa kuin jonkin muun lajin onginnasta, on toi kuitenkin puuhaa joka antaa toivoa siitä, että myös täältä kotimaasta löytyy maailmanluokan kalastusta.

Kireitä koko haukikansalle ja hyvää joulua!