Tunaa jahtaamassa

Olen tässä viime vuosina jäänyt täysin koukkuun eri tonnikalansukuisten kalojen perhokalastuksesta ja ajattelin laittaa hiukan ylös asioita, jotka on opittu tai pitäisi oppia + kaikkea muuta aiheeseen liittyvää. Tarkennetaan muuten vielä sen verran, että tässä tekstissä puhutaan pelkästään pinnasta syövän kalan jahtaamisesta. Hinaamiset, chummaukset ja upottelut jätän tästä tekstistä pois, koska sillon kyseessä on ihan eri laji. Kaikkia noita toki itsekkin harrastan jos pinnassa kalaa ei ole, mutta kyseessä on ihan eri peli. Ero on vähän sama kuin vaikka lohensoudun ja -rantakalastuksen välillä. Rannalta saatu lohi vastaa vähintään kymmentä soudettua, eikä se muutenkaan ole ihan sama asia vaikka kummastakin lohi saaliiksi tulisi :)

Kalat

Olen itse päässyt kalastamaan skipjackejä, false albacorea, YFT:ä ja BFT:ä. Vaikka kokoero kaloilla on huima ja esim false albacore teknisesti kuuluu makrilleihin, tulee niissä kaikissa näiden lajejen ominaispiirteet esiin koosta huolimatta. Nämä ominaispiirteet ovat samanlaiset syöntitavat ja järjetön vauhti! Tonnarit ajavat pikkukalaparvia pintaa kohti ja "leikkaavat" näiden läpi suu auki kovalla vauhdilla. Näiden tapahtumien pelkkä näkeminenkin on jo huikea kokemus. Toki kalat tarpeen tullen myös jahtaavat yksittäisiä pikkukaloja, mutta nälkäinen tonnikala käyttäytyy edellä mainittuun tapaan.

Sopivan kokoinen BFT pinnassa syömässä.

False albacore

Kuten tuossa jo aiemmin mainitsin, on näiden kalojen juttu niiden nopeus. Täyttä lihasta ja täydellistä muotoilua luonnon puolesta. Näillä kaloilla (myös siis pienillä yksilöillä) on potentiaalia hurjiin kiihdytyksiin ja vauhdin pitoon.

Skipjack

Yellow fin tuna on yksi maailman kauneimpia kaloja.

Kalastus

Pinnasta syöviä tonnareita etsitään pääosin etsimällä lintuja. Kun löydät paljon lintuja ja varsinkin sukeltavia/poukkoilevia lintuja, on kalat yleensä lähellä tai suoraan niiden alla. Linnut siis seuraavat kaloja ja käyvät napsimaan niiden ajamia pikkukaloja tai tonnareiden jättämiä jämiä. Toinen tapa on tietysti seurata veden pintaa ja bongata pintaa vaahdottavia ja pintovia kaloja. Kaiulla on myös hyvä etsiä pikkukalaparvia ja kaloja vähän syvemmältäkin. Usein kun löydät pikkukalaa ja tonnareita syvemmältä, tulevat ne jossain vaiheessa päivää sieltä pintaan.

Näitä näkyjä sieltä mereltä jahdataan

Kun kalat ovat pinnassa, täytyy vene saada pikaisesti asemiin, jotta kaloille pääsee heittämään. Perusbrutaali Run & Gun -tyyli toimii silloin, jos kaloilla on oikein kunnon muho päällä tai kalastuspaine on pieni. Muuten kaloja täytyy osata lähestyä oikein ja höllätä kaasua reilusti ennen kuin kalat ovat heittoetäisyydellä. Muuten kalat painuvat hyvinkin äkkiä syvälle. Hyvä kapteeni onkin koko homman tärkein palanen.

Paras kapteeni näihin hommiin, mitä itselle on vastaan tullut. Ropert Pasfield.

Kun heittoetäisyydelle on päästy, heitetään perho mahdollisimman nopeasti suoraan siihen kohtaan missä on pintakäynnin jättämä vaahto ja lentäviä pikkukaloja. "On the meat" niinku amerikkalaiset sanoo. Tuntuma perhoon on ensiarvoisen tärkeää. Heittoon ei siis saa jäädä löysiä vaan perhoon pitää olla välitön kontakti. Ensivedot ovat useimmiten tärkeimmät. Pääosin eri tonnikalansukuiset tykkäävät nopeasti stripatusta perhosta, mutta poikkeuksiakin löytyy. Jos kalat syövät oikein pientä höttöä ja ovat passiivisempia, kannattaa vauhtia hiukan hidastaa ainakin alku-uitosta. Samoin jos ns. baitballiin heittäessä satut heittämään perhon sinne sekaan juuri silloin kun kalat eivät sitä silvo palasiksi. Silloin on myös hyvä hetki odottaa vähän ennen kuin strippaat perhoa pois syöntialueelta.  Pääosin kuitenkin tämän tyyppisessä kalastuksessa nopeus on hyväksi niin heitossa kuin uitossa. Joskus se supernopea kahden käden strippaus voi olla ainoa tapa millä kala perhon hyväksyy.

Täydellinen heitto

Heittämisestä

Heittämisen suhteen tämä laji on erityinen ja aikas haastava. Monipuolisuus heittovalikoimassa ja nopeus ovat ensiarvoisen tärkeitä. Jos haluaa saada reissusta mahdollisimman paljon irti ja haastavana päivänä kalaa, täytyy osata heittää keinuvasta veneestä nopea ja tarkka heitto. Aina venettä ei pysty saamaan hyvin kaloihin ja tuulen suuntaan nähden. Kalatkin ovat usein vielä niin pirun arvaamattomia, että ne voivat olla ihan eri kohdassa kuin miltä alunperin näytti. Tästä johtuen pitää pystyä heittämään myös rystyltä ja monesti siten, että tuuli painaa heittokäden puolelta - tarkkuutta ja nopeutta unohtamatta. Kaiken tämän päälle kun saat vielä pitkiäkin heittoja tehtyä niin paketti on valmis ja voit olla hyvillä mielin siitä, että jossain vaiheessa jysähtää. Hyvän kelin sattuessa ja oikein megamuhoon osuessa hommahan ei paljoa vaadi. Senkus läimäyttää perhon 6 metrin päähän ja alkaa nykiin :) . Noita sattuu kohdalle kuitenkin aika harvoin.

Kovassa kelissä homma on välillä todella haastavaa ja kaukana kauniista. Onneks tässä hommassa ei tyylipisteitä jaeta.

Ne tärkeät ekat vedot menossa. T'ästä heitosta tärppäs.

Väsyttäminen

Sitten kun kaikki on mennyt putkeen ja kala nappaa perhon suuhunsa, on aika elämänsä kyydille. Kalojen ensiveto on yleensä älyttömän nopea ja pitkä. Ensimmäinen kriittinen hetki väsytyksessä onkin kelalle pääseminen. Vauhdilla lähtevä kala vetää veneen kannella olevat siimat hyvin brutaalisti liikkeelle ja niiden käsittely on erittäin tärkeää. Siimakädellä kannattaa pitää aivan hiuksenhieno tuntuma/paine siimaan ja pitää käsi leveästi sivulla, kun siimat viuhuaa. Solmut ja sotkut voivat pahimmillaan johtaa vammoihin ja välinetappioihin. Lähes poikkeuksetta kalat vetävät reilusti pohjille ekalla syöksyllä. Matalammassa vedessä jopa pienempienkin kalojen kanssa täytyy varautua reiluilla pohjilla.

Pasi tansii albacore tanssia, eli käsittelee kannella olevaa siimaa, jotta pääsee kelalle.

Näiden kalojen väsyttäminen on periaatteessa erittäin helppoa ja suoraviivaista. Riittävästi jarrua kelalle ja matala kulma vapaan. Sitten vain pumppaamaan kalaa ylös. Isoimmat yllätykset sattuvat yleensä heti tärpin jälkeen tai kun olet saanut kalaa lähelle venettä ja se lähtee uuteen syöksyyn. Kala voi lähteä ihan mihin suuntaan tahansa ja on oltava nopea viemään vapaa veden alle ja kiertämään venettä toiselle puolelle. Toinen vaaran paikka on kalan ylös ottaminen. Jarrun löysääminen juuri kun pääsee kalaan kiinni on hyvä idea. Muuten saattaa tulla vavasta useampipätkäinen. Kalan koko tietysti vaikuttaa paljon siihen, kuinka kauan tätä rallia jatkuu. Kokonaisuutena näissä kaloissa kaikista uskomattominta on kuitenkin se, että ne eivät lopeta uimista koskaan. En nyt tietenkään ole mikään Koivukosken Ville tai Hautasen Mikko (terkkuja vaan pojille), jotka on saaneet mahdottoman määrän yli 50 kiloisia kaloja perhovehkeillä, mutta oma kokemus on, että kaikki muut lajit lopettavat jossain vaiheessa uimisen ja tulevat pintaan. Tonnarit eivät, vaan ne jatkavat uimista siihen saakka kunnes ne vedetään pintaan. Väsytys on siis täyttä taistoa alusta loppuun.

Lopun kriittinen vaihe menossa.

Sakke näyttää malliesimerkkiä ison kalan väsyttämisestä.

Sakke näyttää malliesimerkkiä ison kalan väsyttämisestä. Käytössä on koko vavan väsytyspotentiaali

Välineet

Pienempiä tonnareita on mahdollista onkia ihan perusvehkeillä. 7- tai 8-luokan keppi on ihan sopiva skipjackeille ja 9- tai 10-luokan vapa esim. false albacorelle. 12-luokkainen pienemmille YFT:lle, BFT:lle ja satunnaisille isomuksille. Jos kuitenkin kalan koko on pääsääntöisesti yli 22 kg. niin vavaksi kannattaa valita vähintään se 14-luokkainen. Muistakaa ottaa aina varavapa ja toinenkin tämmöisiin hommiin. Myös se kalliimpikin keppi voi näissä hommissa hajota monestakin syystä.

Keloista pienemmille kaloille piisaa kun siihen mahtuu väh 200 metriä pohjia ja jarrua lähtee kolmisen kiloa. Isommille kaloille pohjia pitää mahtua vähintään 300 metriä ja jarrusta täytyy lähteä 5 kg jarrua. Isoa kalaa on todella epämukava väsyttää, jos kelassa ei jarru piisaa ja kala pääsee joka pumppauksen jälkeen ottamaan kovalla työllä ansaitut metrit siimaa takaisin vähällä vaivalla. Itse en noihin isomman kalan hommiin enää lähde ilman riittävän järeätä kelaa.

Sopiva siima on välineistä tärkein näissäkin hommissa. Itse tykkään siimoista, joissa on n. 30' (+-4') pää ja jotka ovat mahdollisimman etupainoisia. Hiukan jatkettu takakartio on ookoo ja se antaa vähän enemmän kontrollia heittoon. Mitään hiuksenhienoa presentaatiota ei näissä hommissa tarvita, joten etukartion merkitys on siimassa vähäinen. Sopivalla perukkeella pientenkin perhojen heitto onnistuu vallan mainiosti tylpälläkin siimalla. Pääasia siimassa on, että se on nopea heittää. Kelluva tai kärki-intteri ovat minun lempisiimani tähän hommaan, mutta en ilman intteriä, enkä graininarua noihin hommiin lähtisi. Siiman sopiva paino omiin vapoihin ja heittotyyliin on hyvä selvittää ennen vesille lähtöä.

Pohjat pitää olla laadukasta materiaalia, joissa mahdolliset solmut kestävät nykäisyjä. Pohjat kannattaa kuitenkin olla riittävän ohuita koska paksun pohjan kelaaminen on huomattavasti raskaampaa ja hitaampaaa kuin ohuempien. Perukkeissa laatu on vieläkin tärkeämpää.

Mikä noista ei kuulu joukkoon? :)

Perhot

Perhon rakenne pitää olla mahdollisimman sotkuvapaa. Siksi suosin paljon erilaisia Candyja ja modattuja deceiver variantteja näissä hommissa. Koukun pitää olla kestävä, koska kyyti voi olla hurjaa. Clouserit ovat tietysti myös peruskamaa näissä hommissa myös aika räikeissä väreissä. Monella tapaa  tämä tonnarihomma on ollut lähimpänä sitä taimenhommista tuttua match the hatch    -meininkiä ja nämä kalat voivat olla erittäin tarkkoja siitä mitä perhoja niille koitetaan syöttää. Tonnareilla on erinomainen näkö ja niillä on tapa keskittyä aina johonkin tiettyyn baittiin kerrallaan. Jos vaikka aamulla kalat ovat pienten 5 sentin anjovisten perässä, voivat ne hetken päästä olla 10-13-senttisten silversidejen perässä. Jos anjovisten perässä oleville kaloille koitat heittää 12-senttistä perhoa, jää se useimmiten syömättä ja sama juttu päinvastoin. Koko on siis tärkein ja sen jälkeen asiat kuten värit, läpikuultavuus, muut yksityiskohdat ja esim. kimalteen määrä. Kimalteista puheenollen, olen huomannut, että tonnarit tykkäävät välkkyvistä perhoista. Kimalletta saa siis perhoissa olla. Koukkujen pitää olla kestäviä. Nämä torpedot erottavat jyvät akanoista koukuissa. Pienemmille (alle 13 kg) kaloille Gamakatsun SL11-3H, Glo-bug ja SC15 -koukut ovat loistavia valintoja. Ne todistetusti kestävät. Gaman SL12, SC17, SC15-2H, Ownerin AKI ja Varivaksen 2600V ovat esimerkiksi hyviä ison kalan koukkuja.

Ison kalan perho Varivakseen

Pari kändyä SC15:toista ja Glo bugiin

Summasummarum

Vaikken todellakaan ole näiden pönöjen suuri ystävä, välittyy tässä kivasti se tunne mitä tosta hommasta haetaan.

Siinä se on koko homma kiteytettynä Saken naamalla.

Kaiken kaikkiaan tämä laji on hienointa ja jännittävintä mitä minä tiedän. Todellinen F1-luokka perhokalastuksessa. Haastava, vauhdikas ja koukuttava. Kyllä sitä tietää minkä eteen ylitöitä pakkaspäivänä tekee kun näille reissuille taas kohta pääsee. "Tunapolvi" jo malttamattomasti odottaa väpinää :) Photo cr3edits, Nsva, PRe ja Sakke