Lohiviikko

Aurinko laskee Gaulan taakse.

Kuinkas siinä kävikään kun piti pitää lohivapaa vuosi? No, heinäkuun viimeisellä viikolla huomasin olevani tutussa paikassa, eli Gaula Flyfishingin biiteillä Gaulalla. Ei mennyt siis vuosi ihan suunnitelmien mukaan ja hyvä niin, koska kyllä tuo laji minulle vieläkin on rakas vaikka poltteet onkin reilusti vuosien varrella laantuneet.

Iso kiitos kuuluu Jouni Rauhalle joka isännöi näitä mahtavia lohipätkiä. Toi systeemi vaan kokonaisuutena toimii niin älyttömän mukavasti, että aina tietää saavansa stressivapaata lohestusta kun hänen pätkilleen astelee.

Viikko alkoi vesisateilla jotka nostivat vedet suht korkealle ja samalla viilensivät sitä aina tonne 11-12asteen hujakoille. Olosuhteet olivat siis hiukan epätavanomaiset ajankohtaan nähden, mutta vallan mainiot yleisesti ottaen. Vedessä oli vahva ruskea sävy ja varsinkin alkuviikosta näkyvyys oli aika rajoittunutta. Tästä johtuen sain taas taistella sitä ydinongelmaani vastaan lohenkalastuksessa, eli taktiikan vaihtoa. Sitä kun on itsellä vahva näkemys siitä mikä on kivaa lohenkalastusta ja mikä ei, on hyppy siihen ei niin toivottuun taktiikkaan pienen kynnyksen takana. Noilla mestoilla ja virtaamilla, perho täytyy saada hidastettua ja hiukan upotettua, muuten on tärpit harvassa. Viikon alkutaipaleella Jounin porukka saikin hyvin tapahtumia ja heillä oli siimoina käytössä I/2/4:sesta aina tonne 2/4/6uppoihin. Pikkuhiljaa kun alkoi tottumaan ajatukseen siitä, että tällä reissulla ei ongita kovaa ja korkeelta, alkoi jotain nykyjä tulemaan itsellekkin.

Hyvät eväät kuuluvat olennaisena osana tyhjän pyytöä.

Vaikka kokonaisuutena reissu oli meidän tiimille aika hiljainen tapahtumien suhteen, oli siinä pari semmosta säpinävuoroo. Noi on niitä hetkiä ja tunnelmia, miksi minä tota lajia harrastan vieläkin. Alkaa näkyyn liikkuvaa kalaa, joku saa kalan, jollain on kala kiinni mutta tippuu, tulee tärppejä ja on sellainen poikamainen sähinä aikuisilla miehillä päällänsä. Se vaan on hemmetin kivaa, siitä huolimatta kenelle ne kalat sattuu. Tällä reissulla yksi iltapäivä "Steissillä" ja yksi aamu Roskaft Söndressä jäi pitävästi mieleen. Varsinkin se "roskiksen" aamu oli täynnä sähköö ja tunnelmaa. Masa vetäs mahtavan kalan ylös asti, Erno tiputti yhden ja mulla oli useita tärppejä ja pään heilutuksia jotka ei vaan pysyny. Yhdestä nykystä jäi koukkuun muistoksi pala suun pehmytkudosta enkä edes ehtinyt kalaa mitenkään tiukilla pitelemään. No, lohtuna sain sitten illalla kaksi tittiä:) . Noi hetket on kuitenkin koko harrastuksen suola. Sitä ei voi etänä kokea, vaan se on maistettava ja haistettava paikan päältä.

Sinne menee takaisin se .

Matin upea täinen "karvaa vaille" metrinen.

Kaikenkaikkiaan on kuitenkin sanottava, että mun tän vuoden reissuilla on ollut huono karma. On jotain luonnonmullistuksia ja sairastumisia joka kerta ollut. Tälläkään reissulla ei siltä säästytty koska hyvä ystäväni Ilkka kaatui rantakivillä ja häneltä meni olkapää sijoiltaan. No, onneks Norjassa homma toimii ja vaikka siinä päivä menikin hyvin pitkälti Trondheimin keskussairaalassa ja Ilkan kalastukset oli siinä, niin pääasia oli, että äijä saatiin ehjäks taas.

Potilas Saarinen ja lohiwagoni.

Kiitos ja anteeksi. Toivottavasti myös tulevaisuudessa pääsemme lohenkalastuksemme kotiin onkimaan.